Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Black Masquerade (DVD & CD)

Saksalainen WDR kuvasi Ritchie Blackmore's Rainbown ensimmäisellä Euroopan kiertueella 9.10.1995 soitetun Dusseldorfin keikan. Se on sittemmin näytetty televisiossa useita kertoja joten uusiutuneen bändin veto on ollut sen eurooppalaisille faneille pitkään tuttu. Siitä huolimatta Rockpalast-sarjaan kuvatun keikan virallinen julkaisu on tervetullut lisä Rainbow-fanien kokoelmiin. Itse innostuin erityisesti keikan audiojulkaisusta sillä äänenlaadussa CD voittaa selvästi television. Aivan virheetön sekään ei ole sillä myös CD:llä kuulee joissakin biiseissä (esimerkiksi Spotlight Kid & LLRR) äänen vuotamista.

Olin itse aikoinaan todistamassa Blackmoren viimeistä iltaa Purplessa sekä ensimmäistä iltaa uusiutuneessa Rainbow'ssa. Olihan moinen downgreidaus ennenkuulumatonta ja kyllä se itseni harmitti. Kokoonpanossa on vain yksi vanha jäsen 80-luvulta sillä Chuck Burgi liittyi bändiin lyhyellä varoitusajalla sessioissa soittaneen rumpali John O'Reillyn sairastuttua. Laulaja Dougie White ja kosketinsoittaja Paul Morris olivat itselleni tuolloin täysin tuntemattomia muusikoita, mutta basisti Greg Smithin osasin yhdistää Joe Lynn Turnerin soolobändiin. Samaisesta bändistä tuli myös alkuperäinen rumpali. Harmi ettei Blackmore halunnut Turneria kolmatta kertaa mukaansa.

Vaikka bändin setti ei ollut paljoakaan muuttunut Helsingin -keikasta, sen soitto oli jotenkin tällä keikalla varmempaa ja hallitumpaa. Kun mukaan lasketaan uusvanha Still I'm Sad, setissä on kuusi uuden levyn biisiä, joista Ariel nousee selvästi muiden yli. Vanhoja Rainbow-biisejä on mukana seitsemän (Still I'm Sad niistä yhtenä) sekä neljä Deep Purplen biisiä. Vaikka setti on paperilla todella vahva, bändi ei saa keikkaa missään vaiheessa kiehumaan vaan se jää jotenkin kliiniseksi ja etäiseksi. Näin varsinkin jos keikkaa seuraa kuvallisena. Pelkkä ääniraita kuulostaa pykälää paremmalta.

Bändin lavaolemus on jotenkin koominen. Yksi vanha äijä ja muut nuoria kosseja. Jotenkin tämä välittyy myös Blackmoresta sillä hän on usein muiden taustalla kuin häveten tekemisiään. Ja pakko minun on omasta suosikkikitaristista se myöntää että ei Ritchie tällä kiertueella mitenkään liekeissä ollut.

Petri Myllylä