Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

New York, USA 1.3.2004

Olen nähnyt Deep Purplen kerran aikaisemmin peräkkäisinä päivinä ja tuolloin esitetty ohjelma oli täysin identtinen, aivan kuten nytkin molempien Beacon teatterin illat olivat. Bändiin vihkiintymätön voisi hyvin kysyä miksi ihmeessä vaivautua moiseen. Aika harva katsoo hyvääkään elokuvaa kahtena iltana peräkkäin.


Deep Purple on loistavien yksilöiden (Paice, Morse & Airey) ja peruspositiivisen soitannan (Glover) yhdistelmä maustettuna originaalilla keulakuvalla (Gillan). Bändi on selvästi suurempi kuin osiensa summa. Niinpä ei ole kovinkaan suuri yllätys, että juuri se kykenee soittamaan tututkin biisit eri iltoina niin eri tavalla, että ne ovat ikään kuin eri kappaleita. Näin kävi myös tämän USA:n kiertueen viimeisellä keikalla. Keikan avannun Silver Tongue kuulosti lähes psykedeeliseltä ja Morsen klitarointi oli edelliseen iltaan verrattuna huomattavasti tiukempaa. Samoin Strange Kind Of Woman toimi paremmin ollen edellisenä iltana hiukan hätäisesti heitetty.


Machine Head -levyn kappaleiden kohdalla bändi pysyi edellisen illan tapaan tiukasti levyn soinnissa ja ero iltojen välillä oli melko olematon. Ainoa parannus oli Never Before, joka kuulosti paremmalta, kuin edellisenä iltana. Toisaalta hyvin äänekkään ja humalaisen yleisön edessä When A Blind Man Cries ei oikein saanut samanlaista huomiota, kuin edeltäneenä iltana.


Olin keikan jälkeen taas takahuoneessa ja tapasin siellä esim. rumpali Carmine Appicen joka nappasi Don Aireyn mukaansa ja herrat häipyivät Nykin yöhön. Edellisenä iltana Don tuli keikkapaikalle poikansa ja tämän kaverin kanssa, joten nyt taisi perheenisällä olla kyseessä ”äijien ilta”. Olin teatterissa ihan viimeiseen saakka, sillä olin sopinut manageri Bruce Paynen kanssa keskustelutuokiosta ja se koitti vasta hetkeä ennen puolta yötä, mihin mennessä koko Deep Purple -porukan tuli olla poistunut rakennuksesta. Saksalaisen täsmällisesti kaikki kiertueihmiset ahersivat ja oli ilo havaita, kuinka suuria herrasmiehiä bändin soittajat ovat myös silloin, kun yleisöä ja faneja ei ole lähettyvillä. Teatterin vahtimestarit saivat käsikiitokset ja he kertoivatkin englantilaisten (neljänä seuraavana iltana paikalla Sting) vanhan ajan rokkareiden olevan paikan hienoimpia vierailijoita. Mahtavissa fiiliksissä kävelin 8 korttelia hotellille ja tuntui, kuin olisi ollut elokuvissa. Kaupunki on juuri sellainen, kuin elokuvat ja TV-sarjat kertovat. Se sykkii ja elää 24 h/vrk. Paikka, jonne haluaa uudestaan. Ehkä seuraavan kiertueen aikana ;-)?


Petri Myllylä