Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Helsinki 6.4.2000

Kevät toi maalarin lisäksi Purppuran. Kauko-Idästä, Korean suunnalta, yhden keikan ajaksi Skandinaviaan poikennut Deep Purple kansoitti Jäähallin varttia vaille umpeen. Torstai 6.4. oli toivoa ja rockklassikkoa täynnä.

Purple edustaa herrasmieskaartia, joka harvenee, mutta marinoituu kuin entisen muijan kanayllätys. Steve Morsenkin kera jo kolmatta kertaa maahamme ehtinyt legenda heitti iltapuhteen verran uutta sekä vanhaa materiaalia sopivasti rempallaan.

Ben Granfelt Bandin lämmittelyn jälkeen hallillinen rockkansaa oli valmis reilun kahden tunnin pakettiin riffejä vuosilta 70 -98. DP:n esillepano oli lievästi sanottuna askeettinen, mutta nämä sedät eivät ennenkään ole pyrotekniikalla leveilleet. Lainakamojen (!) turvin värkätty sessio ei kuitenkaan kilpistynyt tunnelman puuttumiseen, vaan massa velloi mukana heti pelinavauksen, Woman From Tokyo, jälkeen. Homma olikin sitten pelkkää ihokarvan nostetta alusta loppuun. Fireball ja Into The Fire pelmahtivat ilmoille. Jälkimmäinen ensi kertaa täällä esitettynä.

Kertaukseksi vielä mainittakoon kokoonpano: Ian Gillan, Roger Glover, Ian Paice sekä Jon Lord. Ja tämä juniori, kitaristi- Steve, jolla ei todellakaan ole ollut kadehtittava työsarka. Miten saada vanhat puritaaniset fanit vakuuttuneiksi, ja toisaalta, miten voittaa puolelleen uusia ? Itse taidan kuulua ensin mainittuun osastoon.

Ei Morsen kitaroinnissa mitään erityistä vikaa ole, mutta soundipolitiikka ja tiluttelun tiheys jättää joskus toivomisen varaa. Syksyn -98 keikkaan verrattuna kehitystä on tapahtunut. Purplessa kun kyse on kaikesta muusta paitsi nopeudesta!

Sometimes I Feel Like Screaming. Uudemman sadon helmiä, ehdottomasti. Keikkaa odotellessa huomasin yräileväni juuri tätä piisiä. Ihmekös tuo: Hitaasti kasvava kokonaisuus, purpleriffi ja loistava laulumelodia. Nimenomaan Morsen parasta antia. Tyyli ja kappale lyövät kättä. Pitääkö kehua enempää? Kyllä pitää. Tässä piisissä 3/5 -laulua: Glover, Gillan ja Morse. Metkaa ja toimivaa. Lisäksi tuntuu ja NÄYTTÄÄ siltä, että papat nauttivat touhusta tosissaan.

"69", viimeisimmältä studiocd:ltä Abandon ja sitten: Smoke On The Water. Ensimmäisen kerran tulee ikävä Ritchie Blackmorea, joka ainoana osaa soittaa riffin oikein. En keskustele asiasta. Sedät voisivat muuten kylmästi jättää piisin joskus soittamattakin, saisivat mahtumaan settiin jonkun uusvanhan tilalle. Sitten jymy-yllärin paikka: Fools, tuo massiivinen pala aliarvostetulta Fireball -levyltä. Kannattaa muuten tutustua, varsinkin, kun bonusvarustettu remaster -versiokin on pukattu ulos.

Black Night ja Watching The Sky. Sitten morsetusta. Tätä en käsitä. Miksi morsenkaltaisen kaverin pitää sortua varsinaisessa soolossaan heittämään häivähdyksiä ikiriffeistä tyyliin Sabbath ja Zeppelin? Uskotaan sitä tosiaan vähemmälläkin. On tässäkin asiassa kehitystä onneksi nähtävissä, mitä siihen määrään tulee. Huh huh...

Any Fool Know That, jonka jälkeen soolo a` la maestro Lord. Finlandiaa ei nyt kuultu, mutta sen sijaan otos Sibeliuksen 2. sinfoniasta. Laina -Hammond ei soundeiltaan tainnut ihan Jonia itseään tyydyttää, ainakin jotakin pientä hämminkiä oli havaittavissa, mutta tämä herrasmies ei sorru mihinkään keskinkertaisuuksiin, ja välttää "karikot" pelkästään kylmällä ammattimaisuudellaan. Pieni on kaunista, ja tauko musiikkia. Lyhyestä soolo kaunis. Kuuluisa kumarrus yleisölle taisi ihan inhimillisesti unohtua soolon lopusta (olin puristuksissa massassa, enkä nähnyt, heh heh).

Perfect Strangers. Jes! Tunnelma oli kouriintuntuva. Ikävä tuli vain takavuosien lasershow`ta, joka kappaleessa tuli tutuksi. Comeback -levyn jämäkkä, majesteetillinen kipale, jossa kulminoituu Purplen salaisuus: Riffi ja tila, jonka annetaan soida. Tällä kertaa tosin soundit jättivät enemmänkin toivomisen varaa.

Ilta huipentui balladiin When A Blind Man Cries, ja jamiin Speed King, jonka lomassa kuultiin Morsen ja Lordin kaksintaistelu kitaralle ja uruille. Jon Lord ei ole hidastunut sormiltaan sekunninosaakaan. Muhkeaa bassonpulinaa soolona Gloverilta sekä motoriikkanäyte yhdeltä nykypatteristien aateliselta, Ian Paice. Kaiken lisäksi hauska versio väliin sujautetusta ikivihreästä Fever, jossa Gillania itseään. Rokkipappa, mikä rokkipappa. Vielä kun äijä unohtaa sen vaalean jeesusasun (jäi Royal Albert -Hallin keikoilta päälle) narikkaan, niin hyvä tulee. Äijän ääni oli hieman yskäinen, mutta ei se sekavia välispiikkejä ainakaan haitannut, saati vähentänyt...

Encorena kuultiin Lazy ja Highway Star. Olis siinä vielä pari piisiä mennyt. Lisää purppuraa pintaan ja ensi kerralla omat kamat mukaan! Muuten laitetaan levyt myyntiin.

Matti Rinne