Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

London 22.2.2002

Saavuin keikkapaikalle klo 20, joten en nähnyt lämppäriä lainkaan. Hannu Oulusta oli paikalla ja kertoi minun menettäneen paljon nähtävää. Bändi nimittäin koostui 4 upeasta naismuusikosta.

Hammersmith Apollo (ex-Odeon, Whitesnake live) on muistaakseni 30-luvulla rakennettu, noin 2000 istuinpaikkaa kahdessa kerroksessa vetävä teatteri. Tyyliltään kuin Savoy Helsingissä, mutta suurempi.

Etsiessäni tietä oikealle penkille havaitsin salissa kameramiehiä. Eräs heistä kertoi heidän kuvaavan illan keikan australialaiselle firmalle.

Keikka potkaistiin käytiin 2 sekuntia valojen sammumisen jälkeen, ja Woman From Tokyo kajahti komeasti. Bändi oli jälkeen oivassa vireessä. Gillanin ääni oli edelleen flunssan jäljiltä kehnossa kunnossa, joten on selvää, ettei keikka tällöin kokonaisuudessaan tule jäämään mieliin ikimuistoisena. Bändistä antaisin erikoismaininnan Ian Paicelle, joka oli energisellä tuulella. Jon Lord oli sitä vastoin hieman poissaolevan oloinen. Concerto For Group And Orchestran johtanut, kapellimestari Paul Mann vahvistikin Lordin eläkkeelle siirtymisen ja tämän olevan hänen viimeinen kiertue bändissä. Samalla Paul kertoi 1999 Concerton inspiroineen useita bändejä ympäri maailmaa ja hän olikin palanut juuri Australiasta, missä joku sikäläinen suuruus oli hänen johdollaan soittanut Concerton.

Keikan kohokohta oli mielestäni The Aviator ja Morsen pitkässä Smoke-introssa esittämä George Harrisonin Here Comes the Sun. Kyseinen biisi on ollut setissä aikaisemminkin, mutta nyt se oli pitempi ja näin hän/bändi teki kunniaa tälle maailman aliarvostetuimmalle soolokitaristille (joka muuten opetti Lennonin soittamaan skittaa). Muita hyviä esityksiä oli Perfect Strangers ja Fools. Gillanin äänestä johtuen kiertueen alussa esitettyä Child in Timea emme luonnollisestikaan kuulleet.

Speed King oli normaalia lyhyempi johtuen varmasti juuri Gillanin äänestä. Bändi poistui lavalta ja palattuaan hetken kuluttua takaisin Gillan kertoi heidän soittavan seuraavan biisin, koska siitä kun HE äänittivät sen on kulunut tasan 100 vuotta. Siitä lähti Hush, jonka aikana lavan edessä ollut aito DP-fani (70-luvulta) aloitti aikakaudelle tyypillisen psykedeelisen tanssin. Valitettavasti järjestysmies ei antanut rouvan jatkaa performanssiaan tämän noustua lavalle ja tanssittuaan käärmemäisen notkeasti vienosti Steve Morseen nojaten.

Petri Myllylä

 

Lontoon matka oli ihan hyvä reissu oli vaikka lauantain keikan peruuntuminen oli kieltämättä iso pettymys. Joskus näin.

Perjantain keikka oli minusta aika tavallinen ilman mitään suurempia kohokohtia. Pois lukien tietysti Gillanin yskä, joka oli paikoitellen niin kova, että teki ihan pahaa katsoa. Petri puhui Lordin olleen vähän taustalla. Mutta kyllä hän minusta osallistui ihan täysillä eikä ollut mitenkään allapäin, vaan päinvastoin esim. keskeytti monta kertaa Gillanin jutustelut ihan ihme lurituksilla yksin tai Morsen kanssa, josta yleensä seurasi pitkät (ihan sopuisan näköiset) keskustelut asianomaisten kesken. Me ei oltu kovin lähellä lavaa, joten sisällöt jäi kuulematta. Ja Morse yritti 'Guitar Paraden' jälkeen Smoken alkuun jotain niin vaikeaa, että onnistui sotkemaan riffin vähän samaan tyyliin kuin Ritchie 'Made In Japanilla'.

Keikan jälkeen ei jääty edes norkoilemaan Apollon ovelle, kun seuraavana päivänä oli tarkoitus olla sitten pitempään. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo tietysti oli virhe mutta emmepä sitä vielä silloin tienneet.

Perjantai ei kuitenkaan jäänyt viikonlopun viimeiseksi keikaksi, jolla kuultiin Purplea. Sunnuntaina Camden Townia kierrellessämme törmättiin sattumalta pubiin, jossa oli alkamassa jamit. Bändi koostui luultavasti suurimmaksi osaksi paikallisista suuruuksista ja kokoonpano hieman vaihteli illan aikana mutta rumpujen takana istui koko illan Les Binks (ex-Judas Priest) ja kitarassa mm. Pete Friesen (ex-Alice Cooper).

Keikka alkoi lupaavasti Smoke On The Waterilla ja jatkui edelleen Black Nightilla. Seuraavat neljä ja puoli tuntia(!) kuultiin sitten livenä Black Sabbathia, Judas Priestiä, Iron Maidenia, Thin Lizzyä, Jimi Hendrixiä, Gary Moorea, Metallicaa, Guns N'Rosesia ym. Binks oli edelleen oivassa soittovireessä vaikka ensinäkemältä sitä ei ehkä olisi uskonutkaan. Kun vielä hanasta sai hyvää bitteriä ja tupa oli täynnä ihmisiä, oli tunnelma peruutuksista huolimatta varsin korkealla.

Hannu Huusko