Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

HTP: 1

Joe Lynn Turner sai houkuteltua pitkäaikaisen ystävänsä Glenn Hughesin basistiksi omalle soolokiertueelleen Japaniin syksyllä 2000. Miehet taisivat pitää yhteisesiintymisestä, sillä sen seurauksena saatiin aikaiseksi tämä yhteislevy.

Ensimmäisen kuuntelun jäljiltä olin hieman hämmentynyt, mutta nopeasti lämpenin tähän levyyn. Kieltämättä se on läpeensä kaupallinen ja laskelmoitu tuote. Se sisältää juuri sellaista musiikkia, kuin mitä miesten fanien uskoisi mielellään kuuntelevan. Mukana on räväkkää tykitystä 80-luvun tyyliin. Joe Lynn Turner on mielestäni balladilaulaja ja hän klaaraa levyn hitaat hienolla tavalla. Suosittelen tätä levyä kaikille Deep Purple- ja Rainbow -faneille.

Levyn japanilaisessa painoksessa on mukana extrana biisi Against The Wall.

Petri Myllylä

 

Kun kaksi menneiden vuosien nimekästä artistia lyö hynttyyt yhteen, alan ainakin minä pohtia yhteistyön perimmäisiä motiiveja. Onko kyseessä manageri(e)n ideoima keino lisätä suojattiensa medianäkyvyyttä ja levymyyntiä, vaiko aidosti artistien itsensä tarpeista kummunnut, kestäväksi ja hedelmälliseksi osoittautuva oivallus? Kyyninen puoleni on saanut todeta ensimmäisen vaihtoehdon olevan todennäköisempi.

Glenn Hughesin ja Joe Lynn Turnerin yhdessä luotsaama HTP on mukava poikkeus edellä kerrotusta. Tämä levy ei ole jäänyt dynaamisen duon ainokaiseksi, eikä yhteistyössä ole näkynyt ainakaan ulospäin säröjä. Vaan miten on itse musiikin laita?

Levyn avaava Devil’s Road on kieltämättä tarttuva rytistys, ja samankaltainen vanhakantainen kitaravetoinen hardrock on homman nimi lähes koko levyn ajan. Mukaan on luonnollisesti ujutettu muutama rauhallisempi pala, joilla etenkin Joe pääsee esittelemään balladiääntään. Levyn balladeista Mystery Of The Heart kuulostaa kitaramelodiansa puolesta aivan Gary Mooren tuotokselta, ja levyn päättävään On The Ledgeen on saatu luotua lähes painostavan tiivis tunnelma. Ja kautta koko levyn miesten äänet soivat upeasti yhteen. Paikoin on jokseenkin mahdotonta saada selville kumpi miehistä on äänessä, niin samankaltaisesti miehet välillä laulavat.

Levyn suurimpana puutteena pidän sitä, että kappaleita ei ole maltettu lopettaa ajoissa. Kappaleet ovat viisiminuuttisia, mutta lähes kaikista olisi saanut puristettua ainakin minuutin pois kokonaisuuden siitä kärsimättä. No, ehkäpä herrat ovat halunneet pitää huolen siitä, ettei levyä soiteta formaattikanavilla…

7/10

Heikki Heino

 

Hughes Turner Project on saanut erinomaisia arvioita ja paljon positiivista palautetta. Ihmiset haluavat kuunnella taas kunnon heviä. HTP:n esikoislevy tarjoilee musiikkia Deep Purplen ja erityisesti Joe Lynn Turnerin aikaisen Rainbown ystäville. Devil’s Road ja Mystery of the Heart ovat lähes suoraan Ritchie Blackmoren riffiarkistosta. Mistään kopioinnista ei kuitenkaan ole kyse. Molemmat artistit, Glenn ja Joe, tekevät vain sitä, mitä parhaiten osaavat, vanhakantaista heviä. Pääosan kappaleista on säveltänyt Glenn Hughes yhdessä hovikitaristinsa JJ Marshin kanssa, Joe on osallistunut luonnollisesti sanoittamiseen. On pakko todeta, että molempien laulajien äänet kuulostavat erittäin vahvoilta ja hyvin yhteensopivilta. Tämä kombinaatio olisi voinut toimia jopa Deep Purplessa.

Soitto HTP:lla on huippuluokkaa, vaikka Ritchie Blackmore ei pyynnöistä huolimatta levyllä soitakaan. JJ soittaa suurimman osan kitaroista, mutta vierailijoitakin on käytetty ja tyylillisesti hyvin. Vuokramiehet soittavat itseltään kuulostavissa kappaleissa. Parhaiten onnistuu mielestäni John Sykes, jonka taustalaulu ja kitarasoolo tekevät Glennin laulamasta Heaven’s Missing An Angelista aivan ainutlaatuisen. Se on ehdottomasti koko levyn koskettavin kappale. Paul Gilbert onnistuu hyvin, hieman Mr. Bigiltä kuulostavalla, You Can’t Stop Rock’n’Rollilla. Joe Lynn Turnerin bändistä tutun Akira Kajiyaman suoritus Ride the Stormissa on vertaansa vailla. Tosin olisi ollut jännä kuulla miten Ritchie olisi tämän levyn nopeimman kappaleen soolon soittanut.

Haastatteluissa Glenn ja Joe ovat todenneet tekevänsä musiikkia, jota Deep Purplen pitäisi tehdä. He ovat täydellisen oikeassa. Tätä minulle lisää – kiitos.

8/10

Tero Honkasalo