Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

JLT

Tästä levystä on vaikea olla pitämättä. Tässä tapauksessa se ei kuitenkaan tarkoita, että levy olisi jotenkin erikoinen tai suuri TAPAUS. Levyllä on selviä vaikutteita aiemmin tehdystä Joe Lynn Turnerin ja Glenn Hughesin HTP:n esikoisesta. Silti kyseessä on Joen oma soololevy ja vaikka biisejä on tehty eri kavereiden kanssa, kuin mitä edellisillä levyillä, on sen taustaporukka tuttu ja turvallinen. Bassossa, tuotannossa ja biisienteossa Bob Held ja manageri Mark Wexler taustalaulussa ja tuotannossa. Näillä aineksilla on saatu hyvin rullaava, tasapainoinen levy, joka loistaa tasaisuudellaan.

Omia suosikkejani on hyvin onnistunut ballaadi Love Don’t Live Here sekä Rainbown Bent Out Of Shape -levyn tyyliin hyvinkin istuva roketti Drivin’ With My Eyes Closed (sanoitukseltaan sukua luonnollisesti Dead Alley Driveriin).


Petri Myllylä

 


Rainbowsta, Deep Purplesta ja viimeksi Hughes Turner Projectista tuttu Joe Lynn Turner on saanut jälleen uuden soolokiekon kauppoihin. Tuntuu melko uskomattomalta, että tämä uusin on Joen kahdeksas soololevy. Missä ne seitsemän muuta levyä on ja mitä tämä mies on muuten tehnyt? Mikä tämä melko rouhea ääninen kaveri on?


Joe Lynn Turner tuli kuuluisaksi sattuman kautta. Ritchie Blackmoren Rainbow oli 1981 äänittämässä levyä Difficult To Cure ja silloisella laulajalla Graham Bonnetilla oli suuria vaikeuksia laulaa melodisesti Russ Ballardin Rainbowlle kirjoittamaa hittiä I Surrender. Monien mutkien kautta Joe sai pyynnön tulla studioon ja pääsi kokeilemaan laulamista ihan kylmiltään. Hetken jammailtuaan Ritchie toi Joelle oluen ja kysyi haluaisiko tämä liittyä bändiin ja totta kai Joe halusi. Ja loppu on sitten historiaa. Mutta miten tämän historia tähän uuteen levyyn kuuluu? No, kertomus jatkuu.


Joe lauloi Rainbown levyillä Difficult to Cure, Straight Between the Eyes ja Bent out of Shape. Bent out of Shape-kiertueen jälkeen Rainbown managementti haisteli ilmaa ja haistoi rahan lemun Deep Purple re-unionin muodossa. Deep Purple MK II eli, Ritchie Blackmore, Ian Gillan, Jon Lord, Ian Paice ja Roger Glover piti saada kasaan, levyn tekoon ja kiertueelle. Managerit kuiskuttelivat Ritchien korvaan, ettei Joelle enää maita Rainbow-materiaalin esittäminen vaan että hän haikailee soolouralle. Totuudessa Joella oli myös soololevysopimus Polygramin kanssa.  Joe olisi halunnut jatkaa Rainbowssa, mutta Blackmore hajotti orkesterin ja palasi Purpleen. Joe äänitti ensimmäisen soolonsa, kiersi vähän ja liittyi sitten Yngwie J Malmsteenin Rising Force bändiin. Yngwiehän on ruotsalaisten Blackmore ja niin kävi ettei tämäkään liitto kestänyt vaan 89 Joe oli taas bändiä vailla. Kohtalo puuttui asiaan siten, että Ian Gillan oli potkittu pois Deep Purplesta syystä tai kahdesta. Joka tapauksessa Purplesta vapautui laulajan paikka ja vähän aikaa ylpeyttään nieltyään, Blackmore ja kumppanit ottivat yhteyttä Joeen. Joe tuli koelauluun, Ritchie aloitti Hey Joella, Joe ryntäsi mikin varteen ja paikka oli hänen. Yhteistyön tuloksena syntyi Deep Purple levy Slaves and Masters vuonna 1990. Kiertueen, joka poikkesi myös Suomessa talvella 1991, jälkeen Purple meni studioon äänittämään uutta Battle Rages On levyä.


Tässä vaiheessa tämä uusi Joe Lynn Turner levy tulee mukaan kertomukseen. Tämä levy on se, joka Deep Purplen olisi pitänyt tehdä, tämä on Slaves and Mastersin jatko. Joen ja Deep Purplen liitto ei kuitenkaan kestänyt vaan Ian Gillan tuli takaisin bändiin ja lauloi Battle Rages Onin uudelleen.
Deep Purplen jälkeen Joe aloitti soolouransa tosissaan. Hän keräsi nuorista lahjakkaista muusikoista bändin ympärilleen ja äänitti heidän kanssa levyn Nothing’s Changed. Nuo nuoret kollit olivat Paul Morris-koskettimet, John O’reilly-rummut, Greg Smith-basso ja Al Pitrelli (Alice Cooper, Megadeth, Savatage, jne…)-kitara.


Joen musikantit olivat sen verran kovaa kaliperiä, että kun Blackmore kasasi uutta Rainbowtaan 1994, hän varasti Joelta koko tämän bändin. Nyt kun Rainbow lepää haudan rauhassa ja herra ”pukeudun vain mustiin” on juuttunut aikakoneeseen soittamaan vain luuttua, Smith, O’Reilly, Morris ja myös Pitrelli ovat palanneet Joen bändiin. Ja sen kuulee. JLT on ehdottomasti parasta materiaalia, mitä Joelta on soolona ilmestynyt. Bändi soittaa tanakasti, mutta samalla Joen laulun melodisuutta korostaen. Joen ääni ei ole enää se sama kirkas johon Rainbowssa totuttiin vaan siihen on tullut aimo annos särmää mukaan. Itse pidän tästä miehekkään vahvasta äänestä, joka tuo useammin kuin kerran mieleen herran nimeltä Paul Rodgers. Hassua sikäli, että aikanaan, 1973, kun Ian Gillan oli lähtenyt Purplesta Blackmore olisi halunnut nimenomaan Paulin Freestä laulamaan Purpleen. Silloin David Coverdale näytteli Rodgersia, nykyään Joe voisi tehdä saman homman. Ei Joe silti mikään imitaattori ole, vaikka onkin uransa aikana joutunut laulamaan hurjasti toisten tekemää ja äänittämää materiaalia, kyllä Joella on oma ihan tunnistettava äänensä.


Uskallan suositella tätä kiekkoa kaikille hyvän, vanhanaikaisen hard rockin ja bluesrockin ystäville. Kyllä tällä ja Glenn Hughesin SITKOR:lla kesä menee mukavasti ja syksyllä saadaan sitten Hughes Turner Project II. Sitä odotellessa vielä kerran In Cold Blood.


4/5


Tero Honkasalo