Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Rainbow: Stranger In Us All

Aikoinaan ostettuani tämän levyn kuuntelin sitä varsin paljon. Muistan pitäneeni siitä ja olinkin innokkaana todistamassa Ritchie Blackmoren paluuta keikkailemaan Rainbown aloitettua kiertueensa Helsingistä.


Vuosien saatossa levy on unohtunut hyllyyni usein jopa vuoden pituisiksi ajoiksi. Silti joka kerta on ollut kiva palata siihen. Varsin raskaaksi miksattu levy on minulle hieman liian pitkä, 51 minuuttia ilman Japanin version extrabiisiä. Jättämällä pois mitään sanomaton Cold Hearted Woman, levyn tyyliin huonosti sopiva Stand And Fight sekä heikko Silence, levy olisi 37 minuuttisena versiona ainakin yhden pykälän parempi. Tällaisenaan biisien taso ei vaan riitä.


Levyn helmi on tulevaa Blackmore’s Night yhteistyötä avaava Ariel, jonka Ritchie teki yhdessä kihlattunsa Candice Nightin kanssa. Candice osallistuu myös muutaman muun biisin sanoittamiseen. Toistaiseksi tämä on Ritchien viimeisin hard rock -levy. Saadaanko sille koskaan jatkoa, jää nähtäväksi.

Levyn eurooppalaisen version päättävä, Yardbirdsin Still I'm Sad on instrumentaali versiona tuttu bändin jo 20 vuotta aiemmin julkaistulta esikoislevyltä. Biisin vokaaliversio löytyy kaikilta Dion aikakauden livelevyiltä. Miksi Ritchie päätti versioida sen uudestaan?

Mainittu Japanin version bonus on nimeltään Emotional Crime.


Petri Myllylä

 

Ritchie Blackmore EI halunnut herättää Rainbow'ta henkiin lähdettyään ovet paukkuen Deep Purplesta vuonna 1993. Levy-yhtiöillä on kuitenkin uskomaton määrä valtaa tällaisissa asioissa, ja niin Ritchie joutui käyttämään tuota vanhaa nimeä. Albumi on Blackmoren uralla käännekohta. Joihinkin asioihin tärmätään ensimmäistä kertaa, joihinkin viimeistä.

Jo Deep Purplen The Battle Rages On oli herätellyt toiveita siitä, että Ritchie ryhtyisi jälleen käyttämään Stratocasteriaan fanien rakastamaan, todella raskaaseen tyyliin. Tällä levyllä Ritchie esiintyi viimeistä kertaa nimenomaan heavy rock -kitaristina sillä tyylillä, joka on innoittanut kitaristinalkuja 1960-luvun lopulta lähtien. Laulaja Doogie White oli mainio valinta, joka albumia seuranneella kiertueella kykeni esittämään kaikkien aiempien Rainbow-solistien materiaalia.

Vaikka levyn materiaali olikin pitkälti perinteistä (vanhanaikaista?) heavya, löytyy albumilta vihjeitä tulevastakin. Candice Night (tulevan Blackmore's Nightin laulaja, nykyisin Mrs. Blackmore) oli mukana tekemässä kappaleiden sanoituksia ja laulamassa taustoja. Parille kappaleelle oli saatu myös akustista kitaraa, ja kappaleiden rakenteessa oli viittauksia aiempien vuosisatojen musiikkiin.

Sisälläni asuva 15-vuotias rakastaa tätä levyä, mutta se toinen - jo lähes aikuinen - puoli pitää tätä levyä vähän nolona. Ei tämä Rainbow'n 1970-luvun klassikkojen tasolle yllä, mutta se on silti haikeutta herättävä muisto ajalta jolloin Ritchie Blackmore oli Stratocasterin kuningas.

7/10

Heikki Heino