Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Whitesnake: Good To Be Bad

Whitesnake-fanien odotus on ollut pitkä. Laulaja David Coverdalen bändin edellinen studiolevy Restless Heart ilmestyi jo vuonna 1997. Mies teki Farewell-kiertueen ja kertoi laittavansa yhtyeensä lepäämään. Toki Mister Kärmes julkaisi yhden soololevyn tuon jälkeen. Hetken hiljaiselon jälkeen hän avasi kotisivunsa ja keskusteli siellä pitkään faniensa kanssa. Heidän rohkaisemaan Whitesnake kaivettiin naftaliinista vuoden 2003 maailmankiertuetta varten. Yhtye tuolla rundilla oli hieman eri kuin tällä levyllä, mutta soundi oli jo sama. Itse asiassa se on tuttu 80-luvun lopun Whitesnake-levyiltä. Siinä yhdistyvät isot kitarat ja bluesiin pohjaava hard rock. Coverdalen uusin säveltäkumppani, kitaristi Doug Aldrich, kirjoitti Whitesnakelta kuulostavaa musiikkia jo varhaisissa yhtyeissään Lionissa ja Bad Moon Risingissa. Hän on siten Davidille erittäin sopiva apuri.
Silloin kun odotus on todella pitkä, odotukset tuppaavat kohoamaan liikaa. Kun matkaa on takana paljon, vauhti tuppaa hiipumaan. Whitesnaken live-meininki on ollut kiitettävän energistä koko uuden tulemisen ajan. Siksi näiden tuoreiden kappaleiden jähmeys, yllätyksettömyys ja tarpeeton raskaus hieman ihmetyttävät. Samantyylisiä runttauksia on aika monta ja tietynlainen totisuus latistaakin kuuntelufiiliksen. Kyllä Good To Be Bad soi kovaa ja komeasti, mutta kovin reippaasti se ei rokkaa. Menopalat puuttuvat melkein kokonaan. Vasta kymmenentenä kuultavassa Got What You Needissa vauhtia lisätään.


Toinen puute ovat laulumelodiat, ainakin sellaiset joista tulisi uusia WS-klassikoita. Useammankin kappaleen kohdalla kuulostaa siltä että vain kertosäkeitä on mietitty, vähän. Tällä levyllä pelataan aika varman päälle ja Coverdale ei tarjoile uutuuksia. Miehen ääni pelaa edelleen, siinä on vanhat sävyt tallella. Ilmiselviä hittejä levyllä ei kolmesta slovarsita huolimatta ole. Onneksi vanhojen hittien uudelleenlämmityksiä ei ole mukana.


Puutteistaan huolimatta levyltä kuulee, että tässä on bändi, joka luottaa itseensä ja tekemiseensä. Ilmeisesti sillä on näkemys myös siitä mitä fanit haluavat. Ei tämä tähän jää. Jos seuraavaa levyä ei tarvitse odottaa yhtä kauan, ehkä siihen pettyy sitten vähemmän. Vai voisiko tämä porukka vielä yllättää? Odotetaan. Sillä se selviää.


Tero Honkasalo

 

Vanhan koulun laulajamestari David Coverdale palaa ensimmäisellä studiolevyllä 11-vuoteen. Good To Be Bad yhdistää onnistuneesti parhaita elementtejä pitkältä uralta. Blues kohtaa hevin ja mukana on aineksia niin Purplen, Whitesnaken britti- ja jenkkiversioiden tekemisistä, kuin Jimmy Page -yhteistyöstäkin.

Jos levyn olisi tehnyt upouusi bändi, kyseessä olisi sensaatio. Coverdalen ollessa asialla, laatua on totuttu odottamaan. Yllätys on silti positiivinen, homman toimiessa paremmin kuin edellisillä Whitesnaken studiokiekoilla Restless Heart (1997) ja Slip Of The Tongue (1989).

Sikäli kyseessä onkin uusi bändi, että tämä on ensimmäinen studionäyttö Coverdalen nykyiseltä Whitesnake-miehistöltä. Doug Aldrich (kitara), Reb Beach (kitara), Uriah Duffy (basso), Timothy Drury (koskettimet) ja Chris Frazier (rummut) edustavat laulajaa nuoremman sukupolven hard rock -osaamista.

Ehkä siitäkin syystä levy kuulostaa tutuista elementeistä ja kliseistä huolimatta tuoreelta. Jo Burning Rain ja Bad Moon Rising -bändeissään taidoistaan vahvan näytön antanut Doug Aldrich osoittautuu mainioksi biisintekopariksi Coverdalelle.

Sitä tärkeintä eli hyviä biisejä löytyy levyn täydeltä: Best Years, Can You Hear The Wind Blow, Good To Be Bad, All For Love, A Fool In Love…

Yksittäisiä raitoja voimakkaammin kolahtaa silti kokonaisuus, laulun ja kitaroiden voimakas soundi. Coverdalen, Aldrichin ja Michael McIntyren tuotanto on onnistunut. Turha tiluttelu ja Steve Vai -kaudella jyllännyt ylituotanto on poissa. Kitarariffit, laulumelodiat ja -suoritukset ovat täynnä karismaa ja itsevarmuutta. Whitesnaken idean ja ytimen kiteyttää ehkä parhaiten A Fool In Love, joka alkaa rahisevana blueslevynä, mutta muuntuu klassiseksi rockiksi. Ei heviä niinkään, vaan voimalla, volyymillä ja teknisellä suvereeniudella esitettyä bluesrockia.

Coverdale olisi voinut kiertää uransa loppuun saakka esittäen livenä klassikoita 70- ja 80-luvuilta. Hienoa, ettei se hänelle ja nykyiselle Whitesnakelleen riittänyt. Good To Be Bad on viriilinä ja elävänä sitä katoavaa arvokasta perinnettä, jota aikoinaan edustivat mm. Bad Company, Humble Pie ja Led Zeppelin. Epäilemättä lajissaan vuoden levyjä.

Sami Ruokangas / MTV3