Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Into The Light

En ikinä uskonut, että voisin loukata toista lempilaulajistani eli David Coverdalea. Olin tähän levyyn kuitenkin erittäin pettynyt ja kun David kyseli message boardilla mielipiteitä levystä annoin palaa, sen enempää miettimättä. Myöhemmin välimme ovat korjaantuneet ja onpa herra Whitesnaken kotisivuilla julkaistu kirjoituksianikin.

Into The Light alkaa hienolla River Songilla. Kappaleessa on hyvä tunnelma ja Hammondin luomaa imua, myös teksti toimii. Onhan teksti osastoa: heräsin aamulla ja eilinen kahvi oli kylmää…, mutta silti hyvä näin. Totuudessa olisin kaivannut tähän kappaleeseen ja oikeastaan koko levylle sitä Still of the Nightilla kuultavaa leijonankarjunta-Coverdalea. Tämä uusi perheenisä Coverdale päästää itsensä liian helpolla.

Hyvän alun jälkeen levyllä alkaa 3 kappaleen suvantokohta. She Give Me on Coverdale/Pagelta yli jäänyt ralli. Miksi julkaista tähteitä omalla soololevyllään? Don’t You Cry – voi imelyys ja YAK! Mitä maukumista, W. Axl Rosella ei ole mitään hävettävää. Coverdale itse pitää tästä kappaleesta ja sitä vastaan ei kannata hyökätä, kokeilkaa vaikka. Myöskään Love Is Blindia ei kannata arvostella. Ei kannata ainakaan todeta, että tuo Love Is Blind on melkoisen korni ilmaus ja kertosäkeenä heppoinen.

Slavella herää henkiin se Restless Heartin jälkeen eläkkeelle jäänyt Coverdale. Valitettavasti tässäkin kappaleessa on David/jimmy makuja ja täysosuma jää kauaksi. Robert Plant todennäköisesti väittää tätäkin laulua omakseen. Cry For Love heittää vaihteen Shania Twain -tyyliseen countryyn. Coverdalella on äänessään runsaasti Marlboroa ja toisenlaisena, lue hard rock, sovituksena tämä olisi voinut olla ihan kelpo kipale. No ei.

Living On Love, uinti, akupunktio, hieronta, päivittäinen Message Board -sessio ja perhe. Siinä resepti Coverdalen onneen. Ei mikään huono paketti ja huono ei ole kappalekaan. Se kasvaa turhasta blues-ruikutuksesta varsin komeaksi teokseksi. Marco Mendozan muhkeasti vonkuva basso pelastaa paljon. On tässäkin haikuja Led Zeppelinin suunnalta.

Midnight Blue ja Ohmigod! Coverdale & akustinen kitara. Kuinka monta balladia on liikaa? ”I Need Sympathy” laulaa Coverdale ja minä tarvitsen kaukosäädintä. Skip, please. Jostain syystä näitä vuodatuksia laulaessaan Coverdalea ei voi ottaa vakavasti. Too Many Tears kuultiin jo Restless Heartilla. Silloin siirappia ei ollut mukana tarpeeksi. Nyt on kappale tehty ilmeisesti Cindy Coverdalen keittokirjan mukaan, sokeria ja nonparelleja säästelemättä.

Don’t Lie To Me pärähtää liikkeelle oikeasti komeasti särähtävällä kitaralla. Billy Idolko tämän kappaleen esittää? Ei, kyllä se on David Coverdale. Mistä nyt tuulee? Onko Tawny lähettänyt vielä yhden maksukehotuksen? Tylsyydestään huolimatta, tämä kappale on levyn parasta rokkia.

Whereever You May Go on Coverdalen ensimmäinen duetto sitten kultaisten Hughes/Coverdale -päivien. Sikäli duetto on vähän liioittelua, että tyttöääni laulaa vain kertosäkeissä Davidin taustalla ja huokailee säkeistöjen taustoilla. Joka tapauksessa kappale on ehkä kauneinta mitä Coverdale on tehnyt sitten You Keep On Movingin. Tuleeko muille Heart mieleen?

Amerikan versiossa Into The Lightia on bonuksena – ainakin minun kappaleessani – kuusi Starkers in Tokyon kappaletta.

4/10

Tero Honkasalo