Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Whitesnake: Slip Of The Tongue

Ilmestyessään 1980-luvun viimeisinä viikkoina Slip Of The Tongue aiheutti minulle suuren pettymyksen. Siihen asti bändin kaikki uudet julkaisut olivat voittaneet minut puolelleen. Toiset välittömästi, jotku harvat hitaammin. Tällä kertaa se ei enää onnistunut, ja seuraavien 20 vuoden aikana kuuntelin levyn ehkä vain kymmeneen kertaan. Kaikista WS levyistä se oli minulle pitkään kylmin ja etäisin.

Ex-Dio kitaristin Vivian Campbellin lähdettyä bändistä, Coverdale palkkasi hänen tilalle kitaravirtuoosi Steve Vain. Kun bändin toinen kitaristi, Coverdalen biisintekokumppani Adrian Vandenberg ei päässyt rannekipujen takia lainkaan soittamaan levylle, sai Steve Vai mielestäni aivan liian paljon levyllä tilaa. Lopputuloksena on kitarasankarin sooloprojektilta kuulostava bändilevy.

Sain vinyyli-innostuksen 10-luvulla ja aloin ostaa kokoelmaani myös sellaisia levyjä, joita olin aikanaan ostanut digitaalisina. Kun Slip Of The Tongue LP soi kuunteluhuoneessani ensimmäisen kerran lumisena tammikuun iltana 2015, en ryhtynyt vertailemaan sen ja CD:n välistä soundia vaan tyydyin hämmästelemään levyn herättämiä tuntemuksia. Se nimittäin kuulosti paremmalta kuin koskaan aiemmin. Jouduin useaan kertaan hämmästelemään että tämäkin upea biisi on tällä levyllä. Levyllä jota olen pitänyt enintään keskinkertaisena. Joudun oikaisemaan aiemmat puheeni tästä hetkellisesti kuvitellusta viimeisestä Whitesnake levystä.

Levyn avaama nimikappale ja sitä seuraava Cheap An' Nasty olivat mukana 1990-kiertueen setissä, mutta itse en pidä niitä albumin kirkkaimpina hetkinä. Uusioversio Fool For Your Lovingista sitä vastoin kuulostaa nyt paljon paremmalta kuin aikoinaan levyn ilmestyessä. Ehkä aika on ottanut etäisyyttä biisin alkuperäisversioon ja nyt osaa arvostaa hienon laulun erilaista versiota. Euroopassa singlenä julkaistu Now You're Gone on kappale, joka on kestänyt hyvin aikaa. Reittaan biisin levyn kolmen parhaan joukkoon yhdessä B-puolelta löytyvän voimaballadin The Deeper The Love ja todella raskaan The Judgement Day'n kanssa. Lopetusraita Sailing Ships on sekin bändin hieno hetki vaikka sen akustinen liveversio DVD/CD:llä Starkers In Tokyo on mielestäni studioversiota parempi.

EMI julkaisi kesäkuussa 2009 Slip Of The Tonguen ja Slide It In'in remasteroidut CD:t. Molemmat juhlavuosipainokset kuuluvat 'Snake-fanien levyhyllyyni. Tonguen ensiprässyksestä uupui vuoden 2004 konsettivideolta otettu bonusbiisillä Judgement Day. Samainen biisi, kuten kaksi Donington 1990 bonusta löytyivät kumminkin julkaisun DVD:ltä. En täysin ymmärrä miksi studiolevyn perään lykätään keikkavideoiden ääniraitoja. Vielä hämmentävämpää on liittää levylle viisitoista vuotta myöhemmin esitettyjä livevetoja. Ehkä Coverdale haluaa tällä muistuttaa nostalgiahalukkaita fanejaan myös bändin uudemmista 2000-luvun julkaisuista. Onneksi livevetojen lisäksi bonuksina on sentään The Deeper The Love -sinkun b-puolelta löytyvä Sweet Lady Luck ja pari vähämmen kiinnostavaa erikoismiksausta.

Coverdale harmittelee levyn sisäpussin haastattelussa, että levy menetti osan demojen magiasta ja se olisi ollut maallisempi mikäli Vandenberg olisi soittanut sillä. Vahinko, ettei David vaivautunut antamaan näitä demoja levyn bonuksiksi. Olisin kuunnellut mielummin niitä kuin liveraitoja. Ja ehkä tässä yhteydessä olisi ollut vihdoin aika julkaista sessioissa soitettu Ain't Gonna Cry No More.

Petri Myllylä

 

Tämä levy ilmestyi aikana, jolloin Whitesnake ei todellakaan ollut ykkössuosikkini. Vuonna 1989 Faith No More, Primus, Jane’s Addiction ja monet muut ns. alternative -bändit olivat minulle se kova juttu. Olin toki pitänyt pari vuotta aiemmin ilmestyneestä 1987 –levystä, kuin hullu puurosta tai grunge -mies pipostaan. Pieni kiinnostuksen kipinä oli siis vielä kytemässä Whitesnaken suuntaan. Äänitin levyn kaveriltani ja kuuntelin sitä harvakseltaan. Joskus telkkarista tuli joku listaohjelma jossa Steve Vai nai kitaraansa Fool For Your Loving -videossa. Naureskelin grunge -partaani. Ei voi olla totta moinen touhu.

Kesä kului ja syksy lähestyi. Viattomienlastenpäivänä koittaisi arki armeijan harmaissa. Jotain mukavaa olisi tehtävä ennen sitä. Kaverit puhuivat mukaansa Monsters of Rock -konserttiin Tukholmaan. Pääesiintyjänä oli tietysti Whitesnake ja lämppärin virkaa hoitivat Quireboys sekä silloin maailmalla ison hitin, Unskinny Pop, tehnyt Poison. Muilla Monsters -keikoilla esiintyivät myös Aerosmith ja Thunder. Ei haitannut noiden kahden bändin puuttuminen. Olinhan mukana lähinnä viihtymässä. Laivalla olikin mukavaa – Hej vaan Pernilla!

Whitesnaken keikka oli kuitenkin mielettömän hyvä! David Coverdale oli huimassa iskussa ja nuo suorat ja koukut menivät kaikki perille. Koin tyrmäyksen suurin piirtein joka kappaleessa. Rumpali Tommy Aldridgen esityksessä oli voimaa ja näyttävyyttä. Rudy Sarzo oli tietenkin maailman seksikkäin basisti – Coverdalen mielestä. Adrian Vandenberg todisti upeasti, että jousella soittavia kitaristeja voi olla Jimmy Pagen jälkeenkin. Mutta illan kohokohta oli ”Seven String Sorcererin” -esitys. Steve Vain kitarointi oli upeaa kuultavaa ja katseltavaa Whitesnake -kappaleissa, mutta hänen soolo-osuutensa aikana oli taju mennä. Ei tuosta keikasta tässä enempää, mutta sen jälkeisenä maanantaina oli pakko mennä Hyvinkään Raitalan Radio ja TV:hen ostamaan Slip of the Tongue! Nuo kappaleet toimivat livenä niin hyvin, että niitä oli pakko päästä kuuntelemaan parhaalta mahdolliselta formaatilta, eli CD:ltä.

Pidän levystä edelleen. Nimikappale on, kuin hard rockin Ferrari, ripeä, seksikäs ja voimakas. Voimaballadit Now You’re Gone ja The Deeper The Love, ovat vielä imelämpiä kuin edellisen1987,-levyn vastaavat, mutta levyn rock kulkee vastaavasti vielä reippaammin. Wings of the Storm ja Judgment Day, ovat hienoja biisejä ja Sailing Ships on upeampi, kuin yksikään Led Zeppelinin kappale. Sarzon ja Aldridgen yhteistyö toimii upeasti, onhan tuo pari vähän kuin Amerikan Murray-Powell. Kitarassa on Steve Vai. Ei tuosta muuta.

David Coverdale lauloi Slip of the Tonguella korkeammalta ja vahvemmin kuin koskaan. Miksikäs ei, Coverdalella oli tuolloin uusi vaimo ja elämä kohdallaan. Glenn Hughes, joka muuten laulaa levyllä taustoja, kertoi joskus haastattelussa, että Davidilla ja Tawnylla oli studiossa oma huone, jonka ovessa luki:” Do Not Enter, David”. Glenn ei ollut tuolloin vielä päässyt irti huimeista ja pikku kokkelipäissään hän päätti katsoa mitä oven takana on. Glenn avasi oven ja huoneessa olivat tietenkin David tauolla ja Tawny antamassa Whitesnake -tähdelle oraalista mielihyvää. Glenn ei suinkaan hätkähtänyt tilannetta, vaan totesi brittiaksentillaan: ”David, may I hold Yer Cock?”

Tero Honkasalo