Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Deep Purple (3rd album)

Purplen ensimmäinen Amerikan kiertue kesti lokakuulta 1968 seuraavan vuoden tammikuuhun. Bändin paluu kotimaahan oli melko ankea. He rahtasivat valtavat vahvistin röykkiönsä varsin pieniin keikkapaikkoihin eikä bändin liksa kattanut sen organisaation kuluja. Amerikasta tullut raha pyöritti kuitenkin bändiä vuoden alkukuukaudet, jolloin sen kolmas levy syntyi useissa sessioissa De Lane Lea Studiosilla. Ennen levyn valmistumista Ritchie Blackmore innostui Jimmy Pagen uuden bändin Led Zeppelinin esikoislevystä ja jossakin vaiheessa sessioita hän myös ilmaisi Jon Lordille ettei ole tyytyväinen enemmän balladilaulajana loistneesen Rod Evansiin. Ritchie ehti nähdä Zeppelinin Lontoon keikan maaliskussa 1969 juuri ennen Purplen toisen Amerikan rundin alkua.

Yhtyeen musiikillinen johtaja, ainakin lehdistön mielestä, oli kosketinsoittaja Jon Lord. Tällä levyllä sen myös kuulee. Jon oli mukana tekemässä levyn kaikkia originaaleja ja hänen Hammond-urkunsa ovat muutenkin hyvin esillä. Levyllä on joitakin todella hienoja biisejä. Oma suosikkini on Why Didn't Rosemary? joka antaa selviä viitteitä mihin suuntaan bändi on menossa. Myös tammikuussa hiukan hätäisesti Emamretta-singlelle äänitetty, mutta Deep Purplelle uudeksi äänitettu Bird has Flown on minusta tiukkaa tavaraa.

EMI julkaisi levystä vuonna 2000 viidellä bonuksella laajennetun CD:n. Mukana ovat singlebiisit Emmaretta ja The Bird Has Flown sekä kolme BBC-raitaa. Kun EMI:n kataloogin ostanut Warner julkaisi 2014 Mark I studioäänitykset Hard Road -boxissa, se uudelleenmiksasi Emmaretta-sinkun molemmat puolet. Boxille laitettiin myös sinkun alkuperäiset versiot sekä muutama biisi 2003 julkaistulta Early Years -kokoelmalta. Levyhyllystäni löytyy myös amerikkalainen loppuunsoitettu ja kansiltaan rupinen LP, joten levyn uusintapainos on ainakin omalla toivelistallani.

Petri Myllylä

 

Deep Purplen tulevaisuus on kuultavissa tällä Mk 1:n viimeisellä albumilla. Se on aiempia levyjä rockimpi ja samalla myös raskaampi olematta silti vielä "heavy". Tämän levyn avulla voi helposti osoittaa, että Deep Purple oli löytänyt suuntansa jo ennen Gillanin ja Gloverin liittymistä. Rod Evans ei olisi kyennyt jatkamaan Purplen luonnollisen kehityksen suunnassa enää pidemmälle, mutta Nick Simper soittaa varmaotteisesti kautta koko albumin.

Jon Lord dominoi levyä koskettimineen, mutta myös Ritchie Blackmore on tullut esiin entistä röyhkeämmin. Myös musiikki on vihdoinkin muuttunut Purplen omaksi - mukana on enää vain yksi lainakappale, tyylikkään jazzahtavan toteutuksen saanut Lalena.

Historiallisesti Deep Purplen kolmas albumi on väliinputoaja. Blackmore, Lord ja Paice luultavasti suunnittelivat kokoonpanon muuttamista jo levyn äänitysten aikaan. Kun levy lopulta ilmestyi Euroopassa, oli kokoonpano muuttunut eikä levyn kappaleita juurikaan kuultu uuden kokoonpanon esittämänä. Yhdysvalloissa sen painos taas jäi suunniteltua pienemmäksi levy-yhtiö Tetragrammatonin taloudellisten ongelmien vuoksi. Kaikesta tästä huolimatta tämä on levy, jota ei kannata unohtaa kokonaan.

Heikki Heino