Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Rainbow: Ritchie Blackmore's Rainbow

Rainbown esikoislevy on yksi omista suosikkilevyistäni. Jos saisin ottaa autiolle saarelle mukaani 50 levyä, tämä mahtuisi siihen laatikkoon. Vaikka levyn tuotanto ei vastaa Ritchien aiempien Deep Purple -julkaisujen tasoa, sen lyyrinen tyyli ja melodisuus jaksaa edelleen viehättää minua. Hankittuni kesällä 2010 levystä julkaistun vinyylin huomasin pitäväni sen pehmeästä soundista enemmän kuin Polydorin remasteroimasta CD:stä.


Uskon, että Ritchien ja Ronnie James Dion alkaneen yhteistyön alkuperäisenä tarkoituksena ei ollut uuden bändin perustaminen kun he aloittivat levyn valmistelut marraskuussa 1974. Muussa tapauksessa studioon olisi kutsuttu muita soittajia kuin Dion luotsaaman Elfin muusikoita. Ehkä Ritchie huomasi levyn valmistuttua maaliskuussa 1975 Ronnie James Dion todelliset kyvyt ja oli valmis hänen avulla siirtymään syrjään riitaisesta Purplesta. Levyllä kuulee kitaristin halun ottaa askel sivupolulle ja tehdä aiempaa uskaliaampaa musiikkia.

Useat levyn kappaleet, kuten Man On The Silver Mountain, Catch The Rainbow ja 16th Century Greensleeves kuuluivat vuosikymmeniä laulaja Ronnie James Dion keikkaohjelmistoon. Se on osoitus siitä, että hän ja Ritchie saivat aikaan ajatonta musiikkia heti herrojen yhteistyön alkumetreillä. Olen nähnyt fanin kuvaaman keikkabussihaastattelun, jossa Ronnie ylistää tätä levyä bändin parhaaksi. Moni meistä antaa tämän kunnian kumminkin täysin eri porukan kanssa tehdylle Rainbow Rising -levylle.

Petri Myllylä


Deep Purplen kolmaskaan kokoonpano ei lopulta ollut Blackmorelle mieluinen, ja muutenkin yhtyeen sisällä oli havaittavissa ristiriitoja. Stormbringerin äänitysten yhteydessä muut eivät lämmenneet Ritchien cover-ehdotukselle. Niinpä Blackmore pyysi Purplen lämmittelijänä toimineen Elfin jäseniä kanssaan äänittämään kyseisen Quatermassin Black Sheep Of The Family –kappaleen singleksi. Singlelle tarvittiin kuitenkin vielä tuolloin myös b-puoli, mutta yllättäen Blackmoren ja laulaja Ronnie James Dion sävelkynästä irtosikin kappaleita albumillisen verran. Levyn äänitysten jälkeen Blackmore palasi soittamaan vielä muutaman keikan Purplen riveissä, mutta lähti sitten perustamaan omaa yhtyettä. Ja loppu onkin historiaa.


Ritchie Blackmoren ensimmäinen soololevy oli aikoinaan varmasti melkoinen yllätys kitarasankarin ystäville. Kappaleilla pääpaino onkin melodioilla, ei kitarasooloilla. Vaikka levyä oli tuottamassa Purplenkin levyiltä tuttu Martin Birch, on levyn yleissoundi valitettavan tunkkainen, vaisu ja demomainen. Jotenkin tästä tulee sellainen mielikuva, että Ritchielle tärkeintä oli levyn tekeminen, ei se miltä lopputulos kuulostaa.


Levyn kappaleet ovat kyllä pääosin hyviä, mutta niiden toteuttamisessa olisi ollut rutkasti parantamisen varaa. Koko projektin alulle pannut Black Sheep Of The Family häviää selvästi Quatermassin alkuperäiselle kitarattomalle(!) versiolle. Purplen You Fool No Onen tyylisesti sovitettu Yardbirdsin Still I’m Sad antaa lohtua niille, jotka haluavat kuulla kitarointia. Myöhemmin keikkaohjelmistoon päässeet Man On The Silver Mountain, Catch The Rainbow ja Sixteenth Century Greensleeves edustavat levyn parhaimmistoa.


Ritchie Blackmore’s Rainbow oli vielä raakile, mutta kyllin hyvä antaakseen Blackmorelle intoa oman yhtyeen kokoamiseen. Viimeistelemättömyys tuo levylle tiettyä viehätystä, mutta se on silti mielestäni yksi Rainbow’n heikoimmista levyistä. Jatkossa oli onneksi luvassa parempaa.

Heikki Heino