Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Forevermore

Forevermore on minun ensimmäinen uusi Whitesnake vinyyli sitten vuonna 1984 ilmestyneen Slide It In -albumin. Olin jo aikeissa hankkia edellisen Good To Be Bad -levyn vinyylijulkaisuna, mutta sen limited edition paketti tarroineen, julisteineen ja bonuslevyineen kallisti vaa'an vielä tuolloin CD-levyn hyväksi. Oma voimakas paluuni vinyylilevyjen kuunteluun ei jättänyt mitään mahdollisuutta digilevyn hankintaan. En osaa sanoa kuinka paljon Forevermoren hyvyydestä menee formaatin piikkiin, mutta se kuulostaa paremmalta kuin mikään 'Snake levy sitten mainitun Slide It In.

2000-luvun levyt ovat kestoltaan selvästi pidempiä kuin mitä omat 70- ja 80-lukujen suosikkilevyt. Tämä tekee niihin paneutumisesta haastavan. Tunnin mittainen Forevermore on pilkottu vinyylijulkaisussa neljälle keskimäärin 15 minuutin mittaiselle levynpuoliskolle. Tätä käytäntöä en ymmärrä sillä itse pidän parempana ideana laittaa musiikki kolmelle keskimäärin 20 minuutin mittaiselle puoliskolle. Nyt ensimmäinen levypuoli on 20 minuuttinen, mutta viimeinen vain 11 minuuttia. 

Petri Myllylä

 

Vanhaa klisettä käyttäen, ikinuori Whitesnake on luonut jälleen nahkansa ja tullut takaisin vaarallisempana kuin aikoihin tai kenties koskaan! Aivan kivuton tuo prosessi ei ole ollut. David Coverdalen johtamasta Whitesnakesta on sitten edellisen levyn lähtenyt basisti, rumpali ja viimeksi kosketinsoittaja. Joku muu ryhmä olisi moisen menetyksen jälkeen pulassa. Ei Coverdale. Hänen  uskolliset kitaristit Doug Aldrich ja Reb Beach ovat pitäneet paikkansa. Ajatella, että he ovat olleet bändissä mukana vuodesta 2003, eli kauemmin kuin kuuluisa Moody/Marsden parivaljakko tai kukaan muu.

Forevermorella pääosassa on luonnollisesti Coverdalen ääni. Kaikille epäilijöille täytyy sanoa aivan aluksi, että hän laulaa (studiossa) yhtä hienosti kuin aina ennenkin. Tällä kertaa hänen suorituksensa on äänitetty myös erityisen hienosti. Laulu on levyllä pinnassa ja jokainen henkäys, särö ja tunnelataus kuuluu. Forevermore on sen verran monipuolinen levy, että se antaa solistille mahdollisuuksia kokeilla erilaisia laulutyylejä. Juuri näin Coverdale on tehnyt. Ja kyllä, häneltä sujuu edelleen myös korkealta ja kovaa laulaminen, vaikka hänen äänensä onkin hienoimmillaan tunteikkaissa kevyesti esitetyissä kappaleissa.

Kosketinsoittaja Timothy Drury jätti bändin ennen levyn äänitysten alkua. Ei hänellä paljon töitä olisi ollutkaan. Levyllä kuullaan nimittäin runsaasti kitaraa. Niinhän se alkuperäisessä Whitesnakessakin oli, siis ennen kuin Jon Lord liittyi kokoonpanoon. Äkkiseltään kuulostaa siltä että myös Aldrich ja Beach soittavat monipuolisemmin kuin koskaan ennen. Myös heiltä käy erilaiset tyylit. Heti ensimmäinen kappale tuo mieleen alkuaikojen Whitesnaken. Kuka muistaa ensimmäisen EP:n ja Moodyn slide-kitaran? Soundi on silti tuore ja nykyaikainen. Levyn miksaus  on onnistunut paremmin kuin edellisen. Forevermore on kokoelma uutta, vanhaa, varastettua ja jopa sinistä. Vähän kuin morsiamen hääasu. Levyn alkupuolella kuullaan pomppuriffejä joita ei ennen Whitesnake repertuaarissa ole liiemmälti ollut, mutta jotka sopivat nykyiselle bändille erittäin hyvin. Levyn kevyemmät kappaleet kuten Easier Said Than Done ja Fare Thee Well olisivat voineet olla Restless Heartilla tai Into The Lightilla. Myös Slip Of The Tongue -henkisiä kappaleita levyllä on pari. Niistä esimerkkinä mainittakoon Dogs In The Street. Kitarailoittelu My Evil Waysin esikuvana on saattanut olla David Lee Rothin varhaiset soolokappaleet. Siis ne joilla oli mukana Vai ja Sheehan. Sinistä edustaa Whipping Boy Blues, vaikkei se mikään kunnon blues olekaan. Levyn päättävä nimikappale on kenties hienoin biisi jonka Coverdale ja Aldrich on ikinä tehnyt. Rauhallisesti näppäillen alkava eepos päättyy kitaristien kerrassaan loistavaan sooloiluun.

Uusi rumpali Brian Tichy selviytyy Whitesnake-debyytistään puhtain paperein. Basisti Michael Devinille ei ole keksitty paljoakaan soitettavaa. Siksipä hänet on laitettu laulamaan taustoja. Bassolla hän lähinnä täyttää ne paikat joissa basson pitää olla. Michael on Brianin hyvä ystävä, joten ehkä bändiin haettiin kovan soittajan sijasta ns. hyvää tyyppiä. Oli miten oli, tämä järjestyksessä ties kuinka mones Whitesnake-kokoonpano on tehnyt erittäin vakuuttavan albumin. Myönnän, että olin Good To Be Badin jälkeen epäileväinen. Onneksi en luvannut syödä mitään.

Tero Honkasalo