Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Whoosh!

Whoosh!

Uuden Purple-levyn ilmestyminen on minunlaiselle puolipitkän ajan fanille iso juttu. Vuonna 1981 alkaneen diggailun aikana uusia studiolevyjä on nyt ilmestynyt yksitoista. Tällä kertaa tein tietoisen ratkaisun olla kuuntelematta levyä edeltäneitä sinkkuja. Halusin näin säilyttää levyn tuoreena ja tutustua siihen kokonaisuutena. Tämä toimintatapa toimii ainakin minulle. Noin viisi kertaa (9 päivää aiemmin julkaistun) levyn kuulleena siitä on tullut sellainen taiteellinen kokonaisuus, joita ennenn vanhaan albumit olivat. Tässä tapauksessa tämä kokonaisuus on itselleni mieluisa. Siitä huolimatta tiedän että 2021 Whoosh! ei tule olemaan Purple kuuntelussa Top-5:ssä. Siellä kun ovat vuodesta toiseen ne samat In Rock, Made In Japan, Machine Head, Burn, Come Taste The Band ja ehkä myös Perfect Strangers.

Viittasin aiemmin menneeseen aikaan. Täytettyäni 55 minulla lienee siihen iän puolesta oikeus. Kun levyteollisuus kohtasi kotiäänitystä pahemman vihollisen eli internetin ilmaisen musiikkitarjonnan, se alkoi panostaa klassisten levyjen deluxe, ja myöhemmin super deluxe painoksiin. Nykyään tällaisen kohtelun näyttää saavan klassisen bändin jokainen julkaisu - ja jo ilmestyessään. Whoosh! on tarjolla perus-CD:n lisäksi CD+DVD -combona, jonka jälkimmäisellä on aiemmin vain audiona julkaistu 2017 festarikeikka sekä dokkari uuden levyn synnystä. Suositeltava hankinta niille jotka haluavat yhä omistaa fyysisen tallenteen. DVD tulee mukaan myös tupla-LP:llä, mutta vain jos valitsee mustan vinyylin. Läpinäkyvänä valkoisena, purppurana ja muina (osa ostettavissa vain Purplen web-kaupasta) väreinä myydessä LP:n mukana ei ole kuvalevyä. Se ei toki laske erikoisuuden hintaa vaan päin vastoin ;-).

Kun Purple-fanitus menee överiksi, kuten itselläni niin deluxe ei tietenkään riitä vaan sitä tulee tilanneeksi itselleen levyn super deluxe laatikon. Siellä kun on aina jotakin jännää mukana, kuten vaikka teepaita. Toki siellä on myös musta 2xLP, CD+DVD -combo, muutamat valokuvat sekä edellisen vastaavan boxin tavoin kolmelle 10-tuumaiselle levylle laitettu ei-kokonainen keikka. Tällä kertaa se tulee kokonaisuudessaan Brasilian Rio de Janeirosta 15.12.2017. Infinitellä se taisi olla koosta neljästä 2013 Euroopan keikasta.

Petri Myllylä / 16.08.2020

 

Kolmas kerta toden sanoo. Hidzi, kun mielestäni sanoi jo ensimmäisellä kerralla. Komealta kuulostavista levyistä tunnettu tuottaja Bob Ezrin on työskennellyt Deep Purplen kanssa nyt kolmella levyllä. 2013 ilmestynyt Now What?! oli erinomainen. Vuoden 2016 Infinite oli enää vain hyvä. Pelko suunnan jatkumisesta oli olemassa.


Helmikuussa ilmestynyt single Throw My Bones oli erittäin lupaava. Hyvä melodia, kivaa soittoa ja tarttuva kertosäe. Pitkästä aikaan. Toinen sinkku Man Alive jatkoi yhtä lupaavasti. Kolmas maistiainen jännällä kitara- ja kiippari -kierrolla kulkeva Nothing At All nosti rimaa ennestään. Kädet hikosivat ja kainalot kastuivat. Nyt on tulossa hyvää!


Drop the Weapon osoittaa, että musiikin tekeminen on edelleen hauskaa. Soolot ovat vinkeitä. Ian Gillan oli ennen kiljujana vertaansa vailla. Nykyään hän kunnostautuu kertojana. Hänen äänensä on edelleen tunnistettava. Itse asiassa pidän tästä soundista enemmän kuin vaikka 15 vuoden takaisesta liiasta yrittämisestä. Päivän kunnolla mennään. Se kuuluu rentoutena.


En tiedä koska, vai koskaan, Purplella on ollut taustalaulajia. Nyt on. Don Airey pianolla koristeltu, hienosti groovaava No Need to Shout hyötyy avustajista. Hammond! Step by Step, urut! Vähän sellaista Vincent Price -henkistä jännää. Paljon rauhallisemmin tosin. Don Airey loistaa tällä levyllä.
What the What rokkaa reippaasti ja raikkaasti. Gillanin soolomatsku tulee mieleen.  The Long Way Round on 5:40 mitassaan levyn pisin kappale. Kappaleen imu on vastustamaton. Hyvin kulkee. Suosikkini. Ja Airey! The Power of the Moon menee jännää-osastolle. Ozzylle hyvä? Remission Possible on lyhyt Aireyn ja kitaristi Steve Morsen näytös. Se lähtee hienosti ja hiipuu sitten. Tuossa olisi aineksia pitempäänkin instrumentaaliin. Man Alive kuulostaa jo ihan tutulta. Hyvä ihminen! Koita pärjätä. Tsemii. 


Sitten Deep Purple coveroi itseään. And The Address oli aikanaan ensimmäinen kappale Shades of Deep Purple -levyllä, joka on tietysti bändin ensimmäinen. Onkohan tällä joku salainen sanoma? Melkein modernilta funkilta kuulostava Dancing in My Sleep tuo kuulijan pois 60-luvulta.
Ei Whoosh! ihan Now What?! -levyn sijaa parhaana Blackmoren jälkeisen ajan Deep Purple -levynä uhkaa, mutta kyllä se mitalisijalla on. Väriä en sano vielä.

Tero Honkasalo