Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Rainbow: Difficult To Cure

Ritchie Blackmore ei onnistunut luotsaamaan Rainbow-bändiään kertaakaan studioon samalla poppoolla kuin edellisellä levyllä. Cozy Powell ilmoitti hyvissä ajoin ennen elokuussa 1980 päättynyttä Down To Earth -kiertuetta jättävänsä bändin. Hänen tilalle pestattu Bob Rondinelli oli katsomassa tulevia bändikavereitaan heidän soittaessaan Monster Of Rock -festarilla Doningtonissa. Ehkä edellisen levyn hittisinglet saivat Blackmoren kiirehtimään seuraavan levyn kansaa mutta bändi kokoontui jo syyskuussa Kööpenhaminaan demoamaan uusia biisejä. Graham Bonnet lensi sinne Kaliforniasta joutuen samalla keskeyttämään soololevynsä äänitykset. Hän ei osoittanut kiinnostusta Blackmoren ja Gloverin säveltämää uutta materiaalia kohtaan, ja vaikka I Surrender saatiin purkitettua, laulaja lensi yllättäen kotiinsa.

Rainbow palasi kotiseudulleen New Yorkin läheisyyteen. Ritchie kutsui eräänä päivänä studioon radiosta kuulemansa Fandango -nimisen bändin laulajan, Joe Lynn Turnerin. Lyhyt studiossa soitettu jammailu vakuutti Ritchien, joka piti Joen tyylistä ja otteesta. Turnerin minulle kertoman tarinan mukaan kitaristi avasi six-packin olutta, heitti tölkin Joelle ja totesi suoraan tyyliinsä, että olet bändissä. Näin helppoa se voi joskus olla.

Helmikuussa 1981 ilmestynyt Difficult To Cure seurasi edeltäjänsä jalanjälkiä ollen hyvin kaupallinen levy. Itse kuulin tuolloin tuoreeltaan levyn hittibiisin I Surrender, ja löysin bändin juuri tämän levyn kautta. Samalla sain aivan uuden innostuksen tutustua muihin naapurin pojalta äänitettyihin heavy metal (kuten sitä tuolloin kutsuttiin) bändeihin.

Nykyään tämä levy ei enää jaksa minua innostaa. Ei se nyt sentään ole täysin hyllyyn pölyttynyt, mutta vuoden 1981 keikkaäänitykset vievät usein voiton ja kuuntelen mielummin levyn biisien keikkaversioita. I Surrender soi edelleen suomalaisilla radiokanavilla, mutta levyllä on useita sitä parempia biisejä. Bändin uudeksi keikka-avaajaksi tullut Spotlight Kid, hieno pop-biisi ja levyn toinen sinkkulohkaisu Can't Happen Here sekä levyn päättävä Beethovenin yhdeksännen sinfonian tunnusmelodiaan pohjautuva Difficult To Cure ovat mielestäni levyn kolme parasta biisiä. Mutta on levyllä hieman höttöäkin, sekä liian näkyvää kopiointia. Midtown Tunnel Vision on kuin Ronnie Montrosen ja Sammy Hagarin esittämä Rock Candy. Sinkun B-puolelle laitettu Jealous Lover julkaistiin Jenkeissä edellisen kokoonpanon äänittämän Weiss Heimin ja parin albumiraidat kanssa. 

Kuunnellessani vuonna 2009 divarista hankkimaani vinyyliä huomasin sinne piilotetun käytännön pilan. Levyn kakkospuolen loppu, Difficult To Cure biisin loppunaurun jälkeen neula jää soittamaan iäisyyden pientä naurunpätkää. Se kuullaan CD-levyllä vain kaksi kertaa. Laiska vinyylinpörittäjä ei taatusti jätä tätä levyä pyörimään tuntitolkulla soittimeensa!

Bändin menestyneimmästä (UK, sija 3) singlestä I Surrender sekä levyn toisesta singlestä Can't Happen Here kuvattiin promofilmit, jotka julkaistiin aikanaan videokokoelmalla The Final Cut. Samaiselta videolta löytyy myös nimiraita Difficult To Cure ja Spotlight Kid, mutta ne ovat erikseen arvostelemaltani Tokion keikalta keväältä 1984. Vuonna 2006 The Final Cut paketoitiin viisaasti vuoden 1982 konserttivideon kanssa. 

Petri Myllylä

 

I Surrenderistä se lähti minunkin kohdallani tämä Purpleperheeseen tutustuminen. Kun nuorena poikana ei paremmasta tiennyt, niin tämä levyhän oli lähes parasta koko universumissa. Vuodet ovat kartuttaneet musiikillisia kokemuksiani, mutta siitä huolimatta tällä levyllä on tärkeä paikkansa sydämessäni.

Pelkällä yhdellä kappaleella ei tehdä hyvää ja mieleenjäävää levyä. Tällä levyllä on nykyään ajatellen puolet hyvää ja puolet varsin keskinkertaista materiaalia. Levyn kaupallisuutta ei kukaan voi kiistää, mutta mitä pahaa siinä on, jos musiikki soi radiossa ja jukebokseissa? Eikös se ole tarkoituskin?

Älppäripuoliskot päättäneet instrumentaalit Vielleicht das Nächster Zeit (Maybe Next Time) ja erityisesti nimikappale todistavat kaikille Ritchien olevan loistava kitaristi, mutta myös Don Aireyn taidoista koskettimien takana. (Jos muuten joku ei löydä cd:ltään tuota ensinmainittua kappaletta tai epäilee allekirjoittaneen oikolukutaitoja, niin tässä on yksi esimerkki Ritchien tavasta antaa kappaleille saksankielinen nimi, jossa on virheitä. Myöhempiin painoksiin nimi on korjattu.) Hienosti selviää myös uusi laulaja Joe Lynn Turner, joka on kertonut laulaneensa kappaleet nuhaisena ja äänialansa ylärajojen tuntumassa.

Difficult To Curen aikoihin Rainbow alkoi lopulta kuulostaa yhtyeeltä eikä vain Ritchieltä taustamuusikoiden kanssa. Toisaalta taas Cozy Powellin lähdön jälkeen Rainbow'sta tuli median ja fanien silmissä nimenomaan Ritchie Blackmoren yhtye.

Heikki Heino