Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Naked Thunder

Deep Purplesta keväällä 1989 kenkää saanut Ian Gillan tekee vahvan paluun sooloartistiksi ja näyttää tällä seuraavana vuonna ilmestyneellä levyllään mikä on miehiään. Hän vie voiton kotiin 6-0 verrattuna Deep Purplen samana vuonna ilmestyneestä  Slaves & Mastersistä. Taisin ostaa Naked Thindersin (CD) heti sen ilmestyttyä ja siitä tuli nopeasti yksi Gillan-suosikeistani. 

Naked Thunder taisi olla Gillanin uran ensimmäinen julkaisu, joka on laitettu pelkästään hänen nimiin (1970-luvun lopulla tosin useampi Gillan-bändin levy julkaistiin Japanissa hänen nimissä). Se on myös yksi Gillanin soolouran parhaista levyistä, joten annan sille vahvan ostosuosituksen. 

Puolalaisen Master Mindin 2009 julkaisema remasteroitu CD kuulostaa hyvältä, mutta luovuttuani alkuperäisestä CD:stä muutamia vuosia aiemmin en päässyt tekemään niiden välistä kuunteluvertailua. Kun puolalaiset julkaisivat joulukuussa 2013 levystä vinyylin, ostin sen itselleni kolmannen kerran. Pian tämän jälkeen löysin kauan etsimäni englantilaisen maxisinglen No Good Luck. Sen kääntöpuolelta löytyvää Rock & Roll Girlsiä ei ole koskaan julkaistu muualla kuin kyseisellä kaksitoistatuumaisella. Englantilaisen painoksen etukansi kuvannee Gillanin katkeruutta entistä bändiä kohtaan. Siinä Deep Purplen In Rock'in kivikasvot alkavat lohkeilla, ja Blackmoren tapauksessa jo luhistua samalla kun Gillan näyttää aurinkoisen elinvoimaiselta.

Petri Myllylä

 

Ian Gillanin ensimmäinen sooloalbumi (niin, ne Ian Gillan Bandin ja Gillanin albumit olivat bändilevyjä) on hyvä rokkilevy. Pääasiassa kitaristi Steve Morrisin kanssa sävelletyt biisit ovat meneviä, ja Gillan itse tuntuu panevan vokaalipuolella parastaan. Sikäli on aika yllättävää ettei Gillan itse ole tyytyväinen levyyn, vaan olisi halunnut sen olevan vielä aggressiivisemmin toteutettu.

Levyn ehdoton helmi on päätöskappale No More Cane On The Brazos, jolla Gillan saa kylmät väreet kulkemaan ainakin minun selkäpiissäni. Toisaalta tämä ei ole aivan sellainen levy kuin mitä Gillanin olisi kuvitellut tekevän Purplesta potkimisen jälkeen. Mieshän olisi toivonut Purplen muuttuvan kokeilevammaksi, mutta tällä levyllä kuullaan ihan perinteistä jytää. Vaan mikäpä siinä, tällaisena laulajana minä Gillania mieluiten kuuntelenkin.

Vielä loppuun selitys levyn nimestä. Siinä on kuulemma yhdistetty asuste, jossa Gillanin mielestä on paras laulaa (naked) sekä vanhan taiteilijanimen (Jess Thunder) loppuosa.

Heikki Heino