Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Voodoo Hill: Wild Seed Of Mother Earth

Glenn palaa neljän vuoden tauon jälkeen studioon italialaisen kitaristin/tuottajan Dario Mollon kanssa. Ymmärtääkseni tämä levy on purkitettu Songs In The Key Of Rockin jälkeen, mutta jonkinlaista yhteistä jujua näissä on. Se, mikä näitä levyjä eniten erottaa on tämän Voodoo Hill -projektin nimen alla julkaistun levyn musiikillisesti kunniahimoisempi ote. Tässä tapauksessa se ei kumminkaan minuun pure, sillä vaikka kuinka haluttaisiin saada jippoja musiikkiin, ei niiden tarvitse sentään olla tuhansiin kertoihin jo aiemmin käytettyjä jippoja. Tämä on tietyllä tavalla tällainen ”muusikon levy”, soitanta pelaa erinomaisesti, ja Darion lisäksi rumpali Roberto Gualdi kuulostaa ammattimieheltä.

Levyn biiseistä nousee esille nimikkokappaleen lisäksi Still Evergreen ja Nothing StaysThe Same.

Petri Myllylä

 

Voodoo Hill palaa kakkoslevyllä hevimpänä, kuin mikään millä Glenn Hughes on ollut mukana. Kuka olisi uskonut, että The Voice of Rock heittää vielä heavy -vaihteen päälle? Ja miten?

Wild Seed of Mother Earthin avaava Make Believe on keskitempoinen rokkaaja, samantapainen kuin materiaali ensimmäisellä Voodoo Hill -levyllä. Suurin ero on Dario Mollon sooloissa. Dario on löytänyt oman tyylinsä, eikä soita enää Blackmorea kopioiden.

Dying to Live pysäyttää varmasti parinkin kuulijan ajatukset ja jäädyttää leuat. Onko se Glenn vai Rob Halford joka laulaa? Väliosa ennen kertosäettä sentään on tutumpaa materiaalia. Kaikkeen Glenn pystyy, kun haluaa kokeilla rajojaan. Miksei kokeilisi, kun seinä ei ole tullut vielä vastaan? Mollon riffi on upean kulkeva. Dario Patti loistaa hammondin kanssa. Glenn Tiptonin porukan on syytä kirjoittaa vähintään tämänkaltaista materiaalia uudelle levylleen pärjätäkseen nykypäivän kovassa kilpailussa!

Still Evergreen jatkaa reipasta rokkaamista, ehkä hieman HTP:n nopeiden kappaleiden tyyliin. Oikeastaan kappale kaipaa vain Joe Lynn Turnerin ääntä kertosäkeiden täytteeksi. Nyt sooloissa on aimo annos Rainbowta mukana, upeaa kitaran ja koskettimien vuoropuhelua.

Athmosphere käynnistyy erittäin raskaasti ja jatkuu sitten runnovasti. Kertosäe on kuitenkin yllättäen varsin ilmava. Glenn ei ole laulanut näin tuskaisesti sitten Addictionin. Älkää käsittäkö väärin, laulusuoritus on upea. Dario Mollo yhdistää raskauden ja melodisuuden aivan ennen kuulemattomalla tavalla. Hieno kappale, joka menee omien Glenn Hughes -suosikkieni joukkoon.

Wild Seed of Mother Earth alkaa jopa yllättävän rauhallisesti levyn muuhun sävyyn verrattuna. Glennin laulusuoritus on erittäin herkkä. On jännittävää kuulla hänen jokainen hengitystauko laulamisen välissä. Hienosti äänitetty kappale, joka kasvaa loppua kohtia aivan huimaksi eepokseksi.

My Eyes Don’t See It on taas lähempänä ensimmäisen Voodoo Hillin levyn hard rock -tunnelmia. Hyvä kappale, joka toimii kulkevan bassolinjan, upean soolon ja Glennin tulkinnan ansiosta. Glenn on antanut tälle levylle valtavan panoksen.

Can’t Stop Falling riffittelee nyky -hevin tyyliin. Jotenkin mieleen tulee Glennin ja Tony Iommin tekemä 8th Star -levy ja erityisesti kappale I’m Gone. Väliosa on taas silkkaa Judas Priestia. Soolossa käydään itämaisissa tunnelmissa.

Nothing Stays The Same alkaa Led Zeppelinin tyyliin vahvasti, rauhoittuu hetkeksi ja kasvaa sitten isoksi kertosäkeessä. En voi käsittää miten Glenn tekee nämä laulusuoritukset. Kuunnelkaa itse, ne ovat aivan vuoristorataa ja silti niin hyvässä kontrollissa, ettei mitään rajaa. Dario Mollo osaa myös tiluttaa, mutta kaikki tapahtuu kappaleen ehdoilla. Basisti Fulvio Gaslini soittaa parhaat Billy Sheehan -kuviot aikoihin.

Soul Protector on hassu kappale tekstinsä puolesta. ”I’m your Al Gaida”. Häh? Tämä on levyn heikoin esitys. En saa tähän oikein mitään tarttumaa. Jotenkin Judas Priest ja ehkä jopa Accept pilkistää esiin riffistä. Kyllähän Glenn kaikkensa antaa tässäkin kappaleessa, nyt biisi vaan ei ollut kaiken vaivan arvoinen.

She Cast No Shadow lähtee oikein vanhan ajan hevinykytyksellä. Kertosäe, joka on hyvin tyypillistä Glenniä, pelastaa paljon. Dario Mollo sooloilee kappaleessa runsaasti ja tuntuukin, että hänen kitaransa on tässä se pääasia. Biisi unohtui tehdä. Tämä on toinen levyn täytebiiseistä.

16 Guns on iso kappale. Lähes megalomaaninen balladi, jossa basso töräyttelee melkoisen komeasti. Tämäntapaista materiaalia Glenn tuppaa laulamaan erilaisilla heavy-oopperoilla ja vastaavilla projekteilla. 16 Guns on mahtipontisuuden huipentuma ja jotenkin yllättävä päätös levylle. Tässäkö tämä oli? Yli 50 minuuttia musiikkia ja heti tekee mieli lisää. Ei voi olla huonon levyn merkki! Suosittelen kokeilemaan.

8/10

Tero Honkasalo