Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Burn

Tutustuin Deep Purplen musiikkiin nuoruudessani 1980-luvun alussa. Tuolloin bändistä puhuttiin menneessä muodossa sillä sen toiminnan uskottiin loppuneen vuoteen 1976. Bändin klassisen kakkoskokoonpanon lisäksi hankin nopeasti hyllyyni myös sen kolmannen kokoonpanon levyt.

David Coverdalen ja Glenn Hughesin liittyessä Deep Purpleen vuonna 1973, Ritchie Blackmore oli noussut yhtyeen selkeäksi musiikilliseksi johtajaksi. Ian Gillanin 9.12.1973 kirjoittaman erokirjeen jälkeen Blackmore suunnitteli perustavansa uuden bändin. Muiden painostaessa häntä jäämään, hän suostui siihen vain jos myös Roger Glover vaihetaan uuteen mieheen. Kitaristin näkemyksenä oli siirtyä askeleen lähemmäksi bluesrockia, mutta miksi siihen tarvittiin funk- ja soulvaikutteita omaava Glenn Hughes? Oma veikkaukseni on että Blackmore halusi näin varmistaa itselleen vahvemman aseman bändin johdossa. Jakamalla lauluvuorot kahdelle miehelle olisi todennäköisempää että heistä ei tulisi Gillanin tapaisia Prima Donnaa.

Vaikka Burn onkin hemmetin kova jytälevy, on se myös huomattavasti blues sävytteisempi kuin bändin aiemmat levyt. Lay Down, Stay Down riffi tuli Blackmoren, Ian Paicen ja Phil Lynottin 1971 Baby Face -studiokokoonpanon sessioista.

Burn eroaa musiikillisesti bändin edellisen kokoonpanon albumeista aivan kuten ne olivat eronneet ensimmäisen kokoonpanon levyistä. Nimibiisin lisäksi levyltä nousee esiin Hughesin ja Coverdalen upea duetto, singlenä julkaistu Might Just Take Your Life sekä David Coverdalen  antaumuksellisesti tulkitsema hidas blues Mistreated. Sen perään tulee bändin pitkästä aikaa ensimmäinen albumille laitettu instrumentaali "A" 200, joka on Jon Lordin syntikoiden ympärille rakennettu jami. Oma kiinnostukseni sitä kohtaan on vaihdellut mutta tätä kirjoittaessa peukutan sitä kovasti. Kokonaisuudessaan levy jää silti hieman sitä seuranneen kiertueen loistavien livejulkaisujen varjoon.

Vaikka EMI jätti julkaisematta remasteroidun Who Do We Think We Are? vinyylimuodossa vuonna 2000, remasteroitu Burn julkaistiin 2004 myös LP-formaattiin. Nykytavan mukaan uusintajulkaisulla on bonuksia, tässä tapauksessa viisi Glenn Hughesin tekemää uusiomiksausta. Yksi näistä on sinkku B-puoli,instrumentaali Coronarias Reding. Mielestäni uuden painoksen soundi ei ole aivan identtinen hyllystäni löytyvien alkuperäisten UK, US ja Japani prässäyksien kanssa. 

Petri Myllylä

 

Uudet miehet toivat Purpleen uutta voimaa. Hieno levy, joka kuuluu yhtyeen parhaimmistoon.

Heikki Heino

 

Tätä levyä on odotettu. EMI aloitti Deep Purple -levyjen remaster-sarjan aikanaan In Rockista. Tuolloin ideana oli julkaista levyistä 25-vuotisjuhlapainokset. Tuo idea meni pieleen jo Who Do We Think We Are -levyn kohdalla. Mutta ei haittaa, Burnin 30-vuotisjuhlat ovat jopa suuremmat kuin neljännesvuosisata kekkerit. Sanotaanhan, että 3-kymppisenä poika tulee miehen ikään. Niin tässäkin tapauksessa. Deep Purplen MK III on jäänyt aina vähemmälle huomiolle kuin MK II, joka teki ne ehkä kuuluisimmat levyt, Machine Head ja Made in Japan. Mielestäni Burn peittoaa materiaalillaan kaikki bändin aiemmat julkaisut ja monta myöhemmin ilmestynyttä kiekkoakin. Tämä levy on klassikko, jonka erinomaisuutta monet eivät ole huomanneet. Tämän uuden version myötä huomaavat.

Levy soi upean kirkkaasti. Soittimet erottuvat nyt vielä paremmin toisistaan ja soundi on avarampi. Laulaja David Coverdale manasi levyä muistellessaan, että kitaristi Ritchie Blackmore hautasi aikanaan Mistreatedin lopussa olevan soolonsa alle hänen ja Glenn Hughesin laulamat kuorolaulut. Nyt tuota laulun tasoa on nostettu hieman, kitarasoolon kärsimättä. Kappale toimii aivan valtavan upeasti. David ja Glenn lienevät nyt tyytyväisiä. Minä ainakin olen. Rumpali Ian Paicen virveli napsaa tiukemmin kuin ennen ja pellit soivat hivenen enemmän. Erottelua on rummuissa lisää. Burnin alun kuuluisan rummuttelun voi nyt kuunnella ja ihmetellä, kuinka monimutkaisen fillin Ian soittaa ja kuinka helpolta se kuulostaa. Jon Lordin kosketinsooloja levyllä on huomattavasti muistamaani enemmän. Nyt jopa pianosooloista pystyy todella nauttimaan. Kun Hammond sitten jyrähtää soimaan, se on juhlaa. Pienillä tasonnostoilla tai -laskuilla on ollut ihmeellinen vaikutus. Bassoa levyllä vaan ei vieläkään ole vanhan "basistin" makuun tarpeeksi. Kitaraosastolta on hassua huomata kuinka samanlainen riffi löytyy Lay Down Stay Downista ja Stormbringer -levyn Highball Shooterista. Ritchien soitosta välittyy parhaiten se, kuinka rento ja monipuolinen levy Burn on. Tästä ei juuri heavy rock parane. Tämä levy kuuluu jokaiseen kotiin.

Totta kai nykyaikaisella levyllä pitää olla bonus-raitoja. Burnilla on mukana muutama uudelleen miksattu kappale ja singlen B-puolena aikanaan julkaistu Coronarias Redig. Tuon kappaleen ei pitänyt olla instrumentaali, mutta kun David Coverdalen piti siihen laulunsa laulaa, miehen ääni oli huonona. Nyt kappaleessa on laulujen paikalla Ritchie Blackmoren sooloilua ja hieman Glenn Hughesin huhuilua. Bonus-kappaleet eivät ole mitenkään välttämättömiä harvinaisuuksia, mutta eivät ne levyä pilaakaan.

Tero Honkasalo