Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Purpendicular

Perustajajäsenen Ritchie Blackmoren lähdettyä omille teilleen joulukuussa 1993, harva uskoi sen jälkeen Deep Purplen uuteen tulemiseen. Taisin epäillä itsekin bändin mahdollisuuksia, mutta ilmestyessään tämä levy soi soittimessani enemmän kuin mikään bändin aiempi uutuuslevy. Tuore, aiemmasta tyylistä selvästi poikkeava soundi antoi uskoa bändiin. Vaikka myöhemmin olenkin hiukan kyllästynyt tähän levyyn, sillä on yhä paikka sydämessäni.

Ted The Mechanic avaa hienosti levyn eikä lyyrisen kaunis Loosen My Strings jää sitä askeltakaan. Kuunnelkaa Steve Morsen soolo, silkkaa osaamista ja tunnetta. Jon Lordin piano on miksattu turhan alas, mutta muuten loistava biisi. Bändi kokeili levynteon aikoihin Soon Forgotten biisiä myös livenä. Se ei pysynyt tuolloin kasassa eikä ole sen koommin näkynyt settilisoilla. Pidän Lordin urkojen dominoimaa, ja sen vuoksi eniten 70-lukumaista biisiä yhtenä levyn heikoimmista. Sitä seuraava Sometimes I Feel Like Screeming on yksi Morsen aikakuden hienoimmista biiseistä. I'm Not Your Lover ei ole saanut minua puolelleen. Se on kuin ennakkovaroitus; näitä tulee lisää.

Mielestäni uuden kitaristin tuoma vaikutus bändiin on selvästi kuultavissa Aviatorissa. Se onkin yksi levyn helmistä. Biisi sai julkisen ensiesityksen jo lähes vuosi ennen levyn julkaisua. Se soitettiin akustisella radiokeikalla Etelä-Afrikassa huhtikuussa 1995. Harmi ettei bändi soittanut sitä useinkaan Purpendicular kiertueen keikoilla.

Rosa's Cantina päätyi myös kiertueen keikkasettiin, ja tämä tavallaan minimalistinen boogie on myös levyn parhaimistoa. Castle Full Of Rascals on melko suora roketti ja jotenkin tällä levyllä väärässä paikassa. A Touch Away on onnellisen miehen tilitys elämästään, biisinä se ei kumminkaan ole levyn parhaimistoa. Hey Cisco on kipeä tarina vanhasta rodeotähdestä. Biisi ei nouse levyllä aivan samalle tasolle kuin kiertueen ensimmäisenä encorena. Somebody Stole My Guitar lienee tositarina mutta kitaravetoinen biisi ei nouse levyn parhaimpaan kolmannekseen. Sinne aivan kärkeen nousee kylläkin levyn Euroopan version päättävä The Purpendicular Waltz. Se summaa myös koko levyn. Jotakin tuttua, mutta paljon kiinnostavaa uutta. Steve Morsen kokoonpano sai tällä levyllä loiststartin.

Levyn Amerikan (ja ehkä myös Japanin) painoksella on ns. hidden track Don't Hold Your Breath. Kuten niin usein, ei näistä ylijäämistä juuri helmiä löydy. Biisi on levyn heikoimpia. Jos tästä levystä tekisi itselleen 10 kappaleen kokoelman, se nousisi yhdeksi bändin koko historian parhaista. Tällaisenaankin kyseessä on erittäin suosisteltava hankinta. Levy on viimeinen bändin BMG:lle levyttämistä studioalbumeista eikä sen remasteroinnista ole kuulunut syksyyn 2012 mennessä mitään.

Purpendicular oli Deep Purplen ensimmäinen studiojulkaisu, jota ei julkaistu koskaan (eikä missään) vinyylinä. Vinyylibuumin noustessa koko 2000-luvun ajan oli selvä asia että tähän asiaan tulee pian muutos. Syksyllä 2011 ensijulkaisunsa saanut vinyyli on kaksijakoinen julkaisu. Plussaa tulee siitä että tuplalevyksi laajentunut albumi sisältää mainitun bonusbiisin. (Sitä ei tosin ole saatu kirjoitettua levykotelon takakanteen). Annan julkaisulle ison miinuksen pliisusta ulkoasusta. Roger Glover julkaisi 1996 albumin synnystä kertovan kuvakirjan Purpendicular Year Book. Hänen ottamien kuvien lisäksi siitä löytyy manageri Bruce Paynen ottamia 1995 livekuvia. Kaksikymmentäneljä sivuinen kirjanen olisi ollut mahtava lisä vinyylijulkaisulle. Nyt Sony on tyytynyt laittamaan julkaisulle kaksisivuisen lehtisen, joka duplikoi alkuperäisen CD-vihkosen tiedot, mutta tekstin fontti on niin pieni että vanhempi levynostaja saa kaivaa piirongista suurennuslasin sitä lukiakseen. 

Levyn äänitysten aikana bändin faniklubi kokoontui ja bändi lähetti sinne 10 minuuttisen musiikillisen tervehdyksen, jonka se julkaisi klubilaisille nimellä Dick Pimple. Biisi sai vuonna 2012 ensijulkaisunsa osana Tony Iommin ja Ian Gillanin Who Cares hyväntekeväisyyslevyä.

Petri Myllylä


Energinen ja monipuolinen albumi. Uuden kokoonpanon loistava avaus.

Tero Honkasalo