Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

The Artwoods: Singles A's & B's

Tälle levylle on koottu The Artwoodsin kaikki 7 sinkkua sekä vain Ranskassa julkaistu EP. Mukana on myös bändin viimeinen, Bonnie & Clyde -leffan innoittamana keksityn gangsteri-imagon mukaan nimetyn St. Valentine’s Day Massacre -sinkku.


Sweet Mary / If I Ever Get My Hands On You
Bandin esikoissinkku vuodelta 1964 on aika kaksijakoinen (se kai oli sinkkujen tarkoitus ;-). A-puoli on unelias, ja jotenkin vaisu. Silti se oli Jon Lordin ensimmäinen visiitti TV-kameroiden eteen bändin esittäessä sen Ready Stedy Go! -ohjelmassa. B-puoli on nopea menoraita, jossa Jon on pääroolissa.

Oh My Love / Big City
Jon Lord oli mukana studiossa, kun The Kinks äänitti heavy rockin ensimmäistä biisiä You Really Got Me (josta Van Halenin veljekset tekivät loistavan coverin). Ehkäpä tuolta reissulta oli jotakin jäänyt mieleen, kun seuraavan vuoden (1965) alussa tehtiin Artwoodsin toista sinkkua. A-puoli on huomattavasti popmaisempi kuin edellinen sinkku. Jälleen Jon on näyttävässä osassa ja vie biisiä todella mukavasti. B-puoli on sitten herran ensimmäinen levytetty oma sävellys. Big City on melko jazz, mutta arvatenkin hyvin kosketinsoitinvoittoinen.

Goodbay Sisters / She Knows What To Do
Tällä, edeltäjänsä tavoin loistavana vuonna 1965 (kirjoittajan syntymävuosi, muuten ;-)) julkaistulla sinkulla bändi siirtyy askeleen verran lähemmäksi perinteistä bluesia. A-puoli ei ole mielestäni mikään kummoinen biisi, mutta She Knows What To Do on loistava biisi ja Art Woods on siinä elementissään. Biisin soolon hoitaa Jon ja siinä on jo kaikki ne ainekset, jotka tulivat muutaman vuoden kuluttua tunnetuksi Deep Purplen omana soundina. Tämä on todellista esi-Purplea!

I Take What I Want / I’m Looking For A Saxophonist Doubling French Horn Wearing Size 37 Boots
Bändin neljäs sinkku oli sen ainoa Top-20 -hitti. Kyseessä oli alkujaan soulkaksikolle Sam & Dave tehty I Take What I Want. Sen B-puolella on bändin hupailubiisi, josta ei sen enempää.

I Feel Good / Molly Anderson’s Cookery Book
Loistava single, mutta ei jostakin syystä kelvannut englantilaisille vuonna 1966. Kitara on säröinen, taustalaulut soivat upeasti ja biisi kulkee tosi mallikkaasti. Jonin osuus on poikkeuksellisen pieni mutta kiinnostava. Uskoisin, että koskettimet on tuplaäänitetty, vaikka taitavana miehenä Jon varmasti olisi ne yhdelläkin otolla (ja kahdella kädellä) saattanut saada aikaiseksi. Jälleen B-puolella on Jonin säveltämä hupailubiisi, josta sen nimi kertokoon kaiken.

Jazz In Jeans’ EP
Tätä vain Ranskassa julkaistua EP:tä ei haluttu julkaista Englannista, koska se sisälsi täysin erilaista musiikkia kuin mitä bändi oli aiemmilla julkaisuillaan esittänyt. Mukana on esim. Leningrad Cowboysin coveroima These Boots Are Made For Walking. Purplefanin kannalta kiinnostavin biisi on kumminkin Lordin kirjoittama Routine. Se on myös hyvin jazz, mutta svengaavuudessaan päättää tämän sinkkukokoelmalevyn hienolla tavalla.

What Shall I Do / In The Deep End
Jotakin tapahtui bändille sen saatua valmiiksi ainoan pitkäsoittolevynsä Art Gallery. Oltuaan kolme vuotta Deccan artisti, se vaihtoi vuonna 1967 ensiksi Parlophonelle ja sitten lopulta Fontanalle. Tämä ensiksi mainitulle levy-yhtiölle tehty sinkku on bändin huonoin, eikä edes Lordin pääasiallisesti tekemä In The Deep End mainittavasti auta asiaa. Olisivatkohan musiikkiteollisuudessa tapahtuneet muutokset ajaneet bändin ohi? Tämä sinkku on myös Jonin soitannon kannalta selvä muutos, sillä hän soittaa koskettimia huomattavasti enemmän rytmisoittimena kuin aiemmilla levyillä. Varsinkin Jonin omassa biisissä on selvästi havaittavissa Deep Purple Mark I -sävyjä.

Brother Can You Spare A Dime / Al’s Party
Bonnie & Clyde -leffa sai aikaan suuren muotivillityksen ja Fontana -levy-yhtiö palkkasi talliinsa The Artwoodsin tekemään rahaa uudella gangsterityylillä. Bändi esiintyi levynjulkistamistilaisuudessa gangsteriasuissa, mutta uusi imago ei vakuuttanut ja lopulta bändi hajosi ja sen jäsenet suuntasivat omille teilleen. Omalla huvittavalla tavallaan bändin oma biisi Al’s Party on aika hauska juttu eikä A-puolikaan ole kokonaan huono. Sen alku saa itse asiassa minunlaiseni Mark I -fanin ihan hyvälle tuulelle. Siinä kitara soi ihan kuten Ritchien käsissä Deep Purplen ekalla.
Rumpali Keef Hartley oli tämän sinkun aikoihin jo siirtynyt John Mayallin bändiin eikä Jon Lordinkaan tähdeksi nousu ollut kuin vajaan vuoden päässä.

Petri Myllylä