Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

Fireball

Deep Purple nousi eurooppalaisen rock-maailman huipulle syksyllä 1970 kun yhtyeen kakkoskokoonpanon ensimmäinen studiokiekko In Rock nousi kuukausia tasaisesti myyntiään kasvattaen listojen huipulle. Samoihin aikoihin bändi aloitti jo seuraavan levyn suunnittelun ja säveltämisen, mutta kiitos kovan keikkakysyntä siihen jäi odotettua vähemmän aikaa. Kiertue-elämä vaati kuitenkin veronsa eikä sävellystyöskentely ollut yhtä intensiivistä kuin In Rockia tehtäessä. 

Oma tutustuminen avausraita Fireball'iin ja sen vauhtipyörän starttamista muistuttavaan introon tapahtui pikkupoikana joskus vuonna 1972 ystäväni isoveljen huoneessa. Ostin levyn kuitenkin vasta teininä kymmenen vuotta myöhemmin. Tuolloin se ei säväyttänyt vaan jäi täysin In Rockin ja Machine Headin varjoon. Todellinen oma paneutuminen levyyn siirtyi vuoteen 1996, jolloin sen yhä myynnissä oleva remasteroitu (CD & LP) painos ilmestyi.

In Rockista pitävälle fanille Fireball voi olla kova pala purtavaksi. Bändi heittäytyy melko kauaksi edeltajänsä sävyistä. Vaikka levyllä on hienoja rock-biisejä, se sisältää myös sävyjä funkista, arabialaisesta musiikista sekä countrystä. Levy vaatii aikaa kypsyäkseen, mutta siihen syventyminen kannattaa. Siinä on paljon sellaisia aineksia, joihin bändi tuli myöhemmin palaamaan - tosin eri kokoonpanolla.

Joululuun 1970 lopussa bändi lomaili pari viikkoa perheineen maaseudulla, jossa syntyi paljon uutta materiaalia. Aluksi bändi suunnitteli uudeksi singleksi biisiä Freedom, mutta lopulta sen tilalle tilalle poimittiin alunperin levylle suunniteltu Strange Kind of Woman, jonka B-puolelle tuli yksi omista suosikeistani (vasta 2000-luvulla lavadepyyttinsä saanut) I'm Alone. Single ilmestyi Englannissa helmikuun puolessa välissä bändin kiertäessä kotimaataan. 

Strange Kind Of Woman on hieno biisi, joka kertoo tositarinan bändin ystävän epäonnisesta avioliitosta prostituoidun naisen kanssa. Single menestyi hienosti Euroopassa ja sillä bändi voitti aikaa pahasti keskeneräiselle uutuuslevylle. Luojan kiitos Freedom-kappale hylättiin sillä minusta se on Fireball-sessioiden aikana äänitetyistä biiseistä heikoin. Se oli tarkoitettu korvaamaan Little Richardin Lucille keikkojen encoressa, mutta tähän ei sen hartiat todellakaan riitä. EMI julkaisu sen vasta 1985 Anthology 2LP:llä. Toinen levyltä ylijäänyt raita Slow Train säväyttää. Jon Lordin Hammond on paikoin lähes kakofonian, mutta hänen ja Ritchie Blackmoren jamittelun biisin lopussa olisi ansainnut tulla julkaistuksi vaikka kesällä 1971 Fireball-singlen kääntöpuolella. Nyt se julkaistiin vasta 1996 remasteroidulla levyn 25-vuotisjuhlapainoksella.

Reilun puolen vuoden puurtamisen jälkeen Fireballin äänitykset saatiin päätökseen kesäkuussa 1971. Amerikkalaiset saivat levyn markkinoille jo heinäkuussa bändin ollessa siellä tuolloin kiertueella. Tosin tämän kiirehtimisen seurauksena sessioiden viimeisenä biisinä ääniteteyn Demon's Eyen tilalla on sikäläisessä painoksessa siellä vasta toukokuussa singlenä julkaistu Strange Kind Of Woman. 

Avausraidan jälkeen tuleva, ja vahvasti funkahtava No No No on Ritchie Blackmoren riffin ympärille rakennettu biisi, jonka väliosassa Jon Lord loistaa. Sitä vieläkin loisteliaampi on levyn hienoin biisi, miksaussessioissa kesäkuussa 1971 äänitetty Demon's Eye. Blackmoren soolo kuulostaa hieman kehittymättömältä, mutta muuten biisi on aivan loistava. Harmi että bändi tiputti biisin ohjelmistostaan syksyllä 1971. Levyn ykköspuolen päättävä Anyone's Doughter oli ainoa biisi, jonka bändi sävelsi Fireballin ensimmäisessä sessioissa syyskuussa 1970.

Jokaiselle Made In Japanin omistajalle The Mule on tuttu rumpali Ian Paicen soolosta. Hiukan arabialaissävyjä sisältävä studioversio ei kuitenkaan kuulu mielestäni levyn parhaimistoon. Sen rumpusoundi muuttuu kesken biisiä koska studiotekniikko hävitti vahingossa alkuperäisen miksauksen bändin siirtyessä 16-raitaisesta studiosta tuollon tyypillisempään 8-raitaiseen. Remasteroidun Fireballin intensiivinen kuuntelu nosti kaikista eniten uneliasta, hidasta ja tavallaan jopa kaunista biisiä nimeltä Fools. Se nousi vuosituhannen alussa myös hetkellisesti bändin keikkaohjelmistoon. Sinne oli jo vuona 1996 löytänyt tiensä myös Fireballin päätösraita No One Come. Biisi taitaa olla yksi Ian Gillanin suosikeista, mutta minä en siitä pidä, ei vaikka sillä onkin kivoja, Beatlesmaisia studiokikkoja, kuten väärin päin soitettuja nauhan pätkiä.

Kuuntelin lähes 20 vuotta Fireballia remasteroidulla CD:ltä. Vinyylinä se palasi levyhyllyyni tosin jo 1996, mutta en tuolloin omistanut edes pyöritintä. Amerikkalainen LP ja englantilainen 1985 kuvalevy odottavat yhä kaveriksi alkuperäistä eurooppalaista 1971 levyä. Kun olen viime aikoina kuunnellut 7 biisin mittaista Fireball LP:tä, se ei mielestäni nouse samalla tasolle kuin In Rock ja Machine Head -levyt. Kun siihen lisätään kaksi hyvää singlebiisiä Strange Kind Of Woman ja I'm Alone syntynyt yhdeksän biisin kokonaisuus on jo pykälää parempi. Vaikka Slow Train ja Freedom eivät yhdeksää vuonna 1971 julkaistua biisiä ylitä, on myös ne sisältävä Fireball - 25th Anniversary Edition CD suositeltava hankinta.

Remasteroitu, mustavinyylinen Fireball 2LP on ehkä laadukkain Purplen 1990-luvun uusintapainos. Valitettavasti tätä kirjoittaessa itselläni ei ole alkuperäistä englantilaista prässäystä, ja hyllyssäni oleva alkuperäinen amerikkalainen LP ei ole niin hyvälaatuinen että olisin ryhtynyt vertaamaan sitä vuoden 1996 vinyylin. Bändin comebackin yhteydessä EMI julkaisi kesällä 1985 kolme kuva-LP:tä. Isolla Ian Gillanin ja Roger Gloverin keikkakuvalla varustettu levy soi yhtä heikosti kuin kovalevyt yleensä. 

Petri Myllylä

 

Fireball oli yksi ensimmäisistä ostamistani Purplelevyistä. Hankin sen samana päivänä In Rockin kanssa, ja tuosta päivästä alkaen nuo kaksi levyä ovat käyneet tiukkaa kilpailua paremmuudesta. Jos In Rockin aggressiivinen primitiivisyys kiehtoo, niin In Rock on parempi levy. Jos taas musiikkiin kaipaa pehmeämpiäkin sävyjä ja yllätyksellisyyttä, niin Fireball vie pidemmän korren.

In Rock on mielestäni täyden kympin levy, ja niin on myös Fireball.

Heikki Heino