Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

The House of Blue Light

Deep Purplen comeback-albumi Perfect Strangers soi yhdeksäntoistavuotiaan lukiolaisen huoneessa useasti, ja arvatenkin välillä myös kovaa. Diggasin ja diggaan yhä sitä. The House Of The Blue Light ei kolahtanut itseeni samalla tavalla vaikka sitäkin toki paljon armeijan lomilla kuuntelinkin. Perfect Strangers on soundeiltaan yllättävän paljon 70-lukumainen, mutta The House Of The Blue Light toi bändin lähemmäksi 1980-luvulla vallinnutta yleistä musasoundia. Olen kirjoittanut tätä arvostelua pätkittäin vuosien 2003-2015 aikana. Mitä enemmän aikaa kuluu sen ilmestymisestä sitä enemmän sen soundimaailma itseäni ärsyttää. Erityisesti Jon Lordin levyllä runsaasti käyttämät syntikat kuulostavat paljon ikääntyneemmiltä kuin miehen viisitoista vuotta vanhemmat Hammond-uruilla tai Rhodes-sähköpianolla soitetut jutut. Mark 2b: toinen ja viimeinen levy on todella vanhentunut enkä suosittele sitä juuri muille kuin keräilijöille. 

Vaikka House of The Blue Lightin soundimaailma ei ole mieleeni, levyllä on silti paljon hyvää musaa. Bad Attitude on yksi levyn hienoimmista kappale. Sen toivoisi palaavan myös bändin keikkaohjelmistoon. Sitä seuraava, hieman edellisen levyn nimibiisiä muistuttava, mutta paljon popahtavampi The Unwritten Law pitää tasoa yllä. Call Of The Wild lienee levyn biiseistä kaupallisin, minkä johdosta siitä siitä tehtiin aikonaan MTV:lle promovideo. Biisi ei kumminkaan ole kovinkaan vahva, eikä sitä seuraava, mukavasti rullaava Mad Dog pysty sekään nostamaan filiksiä. LP:n ensimmäisen puolen päätti vanhaa äänimaailmaa muistuttava, huuliharppu/kitara duetolla varustettu Black & White. Keskinkertainen biisi ei kumminkan nosta levyä vaikka sen pidempi CD-versio mukavaa kuuneltavaa onkin.

Levyn B-puolen avasi samalla koko levyn paras biisi Hard Lovin' Woman. Sitä seuranneet The Spanish Archer ja LP:llä roimasti editoitu Strange Ways ovat aina menneet minun pääni yli. Samaan kategoriaan uppoaa myös Gillanin kaukoidän kokemuksia summaava Mitz Dupree. Levyn päättää energinen, joskin hiukan turhan hittihakuinen Dead Or Alive.

Minulla on sellainen hämärä muistikuva että vaihdoin omistamani vinyylin jo 80-luvun lopussa kestoltaan noin neljä minuuttia pidempään CD-levyyn. Kymmenen vuotta myöhemmin Polydor mokasi CD:n remasteroinnit käyttämällä vahingossa alkuperäistä, lyhyttä LP masteria. Yleensä remasteroidulle levylle etsitään bonuksia ja lisää kestoa, mutta tässä tapauksessa remasteroitu CD on alkuperäistä lyhyempi. Kun Deep Purple joskus lopettaa toimintansa olisi hienoa jos Roger Glover miksaisi The House Of The Blue Lightin uudestaan. Albumin biisien pitkät versiot ja mahdolliset bonukset ansaitsevat tulla julkaistuksi 2LP:nä.

Suomalaisissa levykaupoissa on usein tarjolla albumin virallinen neuvostoliittolainen painos. En väitä olevani kultakorva, mutta minusta levy on prässätty levyhyllystäni löytyvää saksalaista vinyyliä huonommin. Loppuvuonna 1986 sadat (ellei jopa tuhannet) amerikkalaiset radio- ja musa-alan ihmiset saivat albumin promoversion. Yksi sellainen löytyy myös omasta kokoelmastani.

Petri Myllylä