Lista kokoonpanoista

Mark 1 (1968-1969)Mark 2 (1969-1973)Mark 3 (1973-1975)Mark 4 (1975-1976)Mark 2b (1984-1989)Mark 5 (1989-1992)Mark 2c (1992-1993)Mark 6 (1993-1994)Mark 7 (1994-2002)Mark 8 (2002-Deep Purple kokoelmat

Lista artisteista

Airey, DonBlackmore, RitchieBolin, TommyCoverdale, DavidEvans, RodGillan, IanGlover, RogerHughes, GlennLord, JonMorse, StevePaice, IanSatriani, JoeSimper, NickTurner, Joe Lynn

HTP: 2

Tämä levy on sellainen “ihan hyvä levy”. Siltä löytyy paljon hyviä biisejä, kuten Burning The Sky ja Losing My Head, mutta myös turhanpäiväisiä renkutuksia, täytebiisejä kuten Alone I Breathe. Useat Glennin fanit taitavat pitää tätä HTP2 jopa edeltäjäänsä parempana levynä, mutta itse pidin esikoisen rämistelystä ja machomeiningistä enemmän, kuin tämän kakkosen sofistikoituneesta soinnista.

Alkuperäinen idea tehdä yhdessä kipaleet on myös vesittynyt, koska Glenn toi sessioihin kolme omaa biisiään. Tällainen Glennin dominointi olikin sitten nähtävissä miesten live-esiintymisessä, mutta antaa sen nyt olla. Levyn japanilaisessa painoksessa on mukana extra biisinä Keep On Shining.


Petri Myllylä

 

 

On olemassa tyttöbändejä, poikabändejä ja sitten on tämä äijäduo. Glenn Hughes ja Joe Lynn Turner tekivät edellisen HTP levyn ja kiertueen jälkeen soololevyt ja nyt he palaavat HTP 2:lla. HTP 2 lunastaa ja jopa ylittää kaikki sille asetetut odotukset. Levy on täynnä rokkia, hienoa laulua ja aivan loistavaa kitaran soittoa.

HTP:n kitaristi on Glennin bändistä tuttu Joakim, eli JJ Marsh. Jos JJ:tä ei tämän levyn jälkeen huomioida kitaralehdissä, se on huutava vääryys. Kaveri on ihan oikeasti [tähän jokaisen oma voimasana] taitava tyylittelijä.

Rumpuja levyllä paukuttaa edelleen Shane Gaalaas, mutta kosketinsoittajan paikalla on nykyään Ed Roth. Molemmat asiansa osaavia ammattilaisia.

 

Revelation - avaa levyn vauhdikkaasti, edellisen Glenn Hughes soololevyn In My Bloodin, eiku Gasolinen tapaan. Todella kulkeva HTP biisi. Hassua - olen kuunnellut tästä kappaleesta minuutin näytettä ehkä 5-10 kertaa ja tämä tuntuu aivan tutulta jo nyt. Missään tapauksessa tämä ei ole noiden mainitsemieni biisien kopio, ainoastaan hengenheimolainen. Ehkä syntynyt jo Glennin SITKOR sessioissa?  Upeaa laulua ja tiukkaa, nykivää kitarointia. Ehkä se aivan timangi riffi tästä kuitenkin puuttuu.

 

Alone I Breathe - Näiden kahden kaveruksen bravuuri. Perus hard rock-kappale, joka kulkee kuin höyryjuna.  Edellisen levyn Devil’s Roadin aavistuksen hitaampi pikkuveli? Vähän kuin Joe on Glennin vähän lyhyempi ja lihavampi pikkuveli.

 

Losing My Head - Steve Vai on päässyt vierailemaan tälle melko jäykästi runnovalle biisille. Ei Vai ihan ihmeitä tee, mutta soolo on vähintään mielenkiintoisen kuuloinen. Biisissä on säkeistössä juuri sitä tuskaa, jota voi kokea kun kuuppa sekoaa. Kertosäe on kovin juokseva ja sulava. Amerikkalinen sanoisi –lovely. Lopussa Glenn sitten menettää päänsä ja päästää ilmoille melkoisia uros gorillan karjahduksia. Olisi ollut hienoa olla studiossa kun näitä on äänitetty. Rummuissa vierailee RHCP:n Chad Smith.

 

Going My Way – Joe laulaa sellaisella naisia viettelevällä äänellä. Hän on kuin joku renttu, joka esiintyy Veikka Gustafssonina baartiskillä. No more mountains to climb, rahaa on ja huimia kertomuksia. Pitkä kitarasoolo pysäyttää Joen tilityksen.

 

Hold On – edelleen vuorikiipeily tunnelmissa mennään. Minulle tulee tämän kappaleen ilmavuudesta mieleen David Lee Rothin Skyscraper. Todella vaivattomasti rullaava biisi. Biisissä pysyy sellainen imu ja kiihko päällä alusta loppuun. Shane soittaa hienoja, ryöpsähteleviä rumpujuttuja ja Glenn seuraa bassolla perässä. Kitarasoolosta voisi luulla, että herra Vai olisi soittanut tälle levylle enemmänkin.

 

Lost Dreams - oppituntu yksikertaisista, tyylikkäistä ja niin toimivista lauluharmonioista. Glennin ja Joen äänet soivat kyllä komeasti yhteen. Glenn laulaa korkeammat palat ja Joe vastaa niihin alempaa. Hieno vuoropuhelu laulajien välillä. Kitarasooloa pohjustetaan pienellä soittokohdalla, joka vie biisin hetkeksi ihan eri tunnelmiin. Tuo tunnelma sopii kuitenkin sooloon ihmeen hyvin. Soolon loppu jatkaa siitä mihin biisi jäi, näppärästi sävelletty kappale.

 

Time and Time Again –  Letkeä aloitus kitarateemalla. Joe laulaa sillä kohtalokkaalla äänellä, jolla hän viimeksi ratkoi sydämen mysteeriä haaveiden tiellä. Tyypillinen Joe. Onneksi aika ajoin ja taas tässä JJ nousee esiin ja vonkauttaa sellaisen soolon, että tämäkin biisi selviytyy voittajana. Nahkatakin kaulukset pystyy, huulet mutrulle ja molemmat peukalot pystyyn.

 

Goodbye Friday - meno tanakoituu monta pykälää. Tämä biisi olisi sopinut Glennin edelliselle SITKOR soololle. Lauluosuudet on jaettu aikalailla puoliksi. Tällä kertaa Glenn jää vähän alle ja Joe hyökkää päälle. Sulassa sovussa silti. Jos lauluosasto keskustelee kivasti keskenään, saman tapainen juttelu käydään koskettimien ja kitaran välillä.

 

Burning The Sky - samettitunnelmaa. Molemmat laulajat ovat puhuneet tekevänsä levyllisen mustan miehen musiikkia, soulia ja funkia. Molempien suurimmat esikuvat löytyvät tuolta osastolta. Tässä upea näyte siitä, mitä voi joskus olla tulossa enemmänkin. Ja loppuun JJ…aah! Yksi tyylikkäimmistä sooloista tänä vuonna.

 

Sofia - alkaa hypnoottisella rumpu-,basso-kitarajutulla. Epäilen, että Glennillä ja Joella on oikeasti ikävä Bulgariaan. Herroille nimittäin levitettiin punainen matto kun he astelivat alas lentokoneesta, kentällä odottavaa limoon. Jostain syystä tämä biisi tuo minulle mieleen Deep Purple MK III ja toisaalta Deep Purple MK JLT. Ehkä syynä on mustan puhuva kitara, joka soi taas kuin mustalaisen viulu, kiihkeästi, villisti ja mitään säästelemättä. Tai sitten tässä biisissä lukee menestys, niin kuin noissa vanhoissa DP jutuissa?

 

Let’s Talk About It Later – Hassu kantri slidekitara aloittaa kappaleen. Glenn laulaa kumiäänellään, joka venyy ja paukkuu joka suuntaan. JJ – mitä teet sille kitaralle? Kivasti groovaava bassokuvio ja melkoisen tarttuva let’s talk about it later hokema. En tiedä mitä Joe olisi voinut tuoda tähän kappaleeseen lisää, niin Glenniä tämä on ettei mikään. Erilainen päätös levylle kuin kuvittelin. Ei huono, mutta todella yllättävä.

10/10

Tero Honkasalo